Kesään sisältyy tuulahdus paluusta lapsuuteen. Heinän tuoksu, metsämansikat, vettä korvassa, viiliä ja talkkunaa, ongenkohon hyppelyä, auringon herätyksiä syvän unen virkistämänä, tikanheittoa ja lettuja, viipyilyä syystä että ei ole mitään syytä. Kesä tulee mukanaan ajatus, että kaikki voi alkaa alusta uudelleen.
Sain muutama viikko sitten viettää lomapäiviä tutustumalla seurueeseen aikuisia ihmisiä. Jälkeenpäin ajatellen se oli ainutlaatuinen mahdollisuus tässä vaiheessa elämää. Aikuisia ilman aikataulua, agendaa ja tulostavoitteita, hyvällä tahdolla. Mahdollisuus elää hetkessä; pelata pelejä, väitellä ja ajatella yhdessä, uida kilpaa, kertoa vitsejä.
Esiin nousi ajatus, että täällä me aikuiset taannumme takaisin lasten maailmaan. Jäin miettimään. Sana taantua tökki. Olisiko kyse päinvastoin, että saavutimme jälleen jotain, jonka olimme lapsuuden jälkeen kadottaneet ja yhteyden löytäminen tuntui hyvältä.
Toronton yliopiston professori John Vervaeken mukaan tässä ajassa kärsimme elämän sisällön ja merkityksen kriisistä. Historian saatossa olemme katkoneet ihmisenä olemiselle tärkeitä yhteyksiä. Kun yksilöinä ja ihmislajina ego on pullistunut, yhteys toiseen on haurastunut. Luontosuhteen välineellistymisen seuraukset näkyvät kaikkialla. Ihmissuhteet välineellistyvät, ja välittämisen tyhjiön täyttää kilpailu. Toisista tulee nollasummapelin esteitä saada itselle enemmän. Tätä taistelua maailma on täynnä.
Yhteyden rapistuminen toiseen tai itseen saa hakemaan turvaa riippuvuudesta. Oli kyse sitten päihteistä, työstä, rahapeleistä tai kännykästä, lyhytaikainen helpotuksen hetki vie syvemmälle itsepetokseen.
Egon vaativa ääni kumpuaa avuttomuuden pelosta. Emme halua palata lapsen avuttomuuteen. Ego haluaa olla kontrollissa. Avuttomuuden tunnistaminen ja yhteys toiseen tai itseä suurempaan on aina pieni egon kuolema. Syntyy pelko että kuolee lopullisesti.
Olemme kohdelleet huonosti sidettämme luontoon, toisiin ihmisiin ja ajatukseen pyhästä. Ja myös itseemme, kehoomme, unelmiemme maailmaan ja sisäiseen voimaan. Nämä yhteydet eivät ole mukava lisäpiriste kiireiseen arkeen, vaan ne ovat ihmisyyden ydin. Me olemme niiden vuorovaikutusten tulema, ja jos vuorovaikutus puuttuu, tulema on köykäinen.
Mutta miten elää myös elämän ruuhkavuosia niin, että yhteys säilyisi tuoreena ja kehittyvänä. Syytämme muita, lapsia, työtä, tiskejä ja taloushuolia. Lapset tuskin vievät yöunien lisäksi yhteyttämme elämään, kun ovat elämä itse. Muissa asioissa kyse on meidän itse tiili tiileltä rakentamastamme vankilasta, joka lopulta saa sanomaan että ei ole muuta vaihtoehtoa.
Todistelemme sitä toisillemme, jotta vakuutamme itsemme. Lopputulos on yhtä uskottava kuin Venäjän lausumat siitä, että valtaamillaan alueilla vain alueen asukkaiden mielipide ratkaisee. Se on totuus aseen piippuun katsottaessa.
Olen lusinut oman vankilakauteni, ja nuorille sukupolville haluaisi sanoa että niin ei tarvitse olla. Elämässä ehtii kyllä. Tavoiteltavan arvoiset asiat eivät synny tehokkuudella ja elämän kieltämisellä.
Älä vertaa itseäsi muihin vaan pohdi, miten olet kehittynyt viimeisten vuosien aikana. Ja haluat kehittyä seuraavina. Älä murehdi mitä muut sinusta ajattelevat, koska tavallisesti muut eivät ajattele sinua vaan itseään. Mieti miksi flow-tilaan pääseminen tuntuu niin hyvältä. Ehkä siksi, että silloin keskittyy tekemiseen niin täysillä, että unohtaa itsensä. Opettele aistimaan, mitä oikeasti näet, kuulet, maistat, haistat ja tunnet. Ja voisiko niissä vuorovaikutuksissa on siemen jonkin uuden kestävän kehkeytymiselle.
Vapaus ei löydy siitä, että on irti muista tai muusta. Vapaus löytyy yhteydestä siihen mitä tekee meistä ihmisen. Kesäloman vapauteenkin olemme onnistuneet luomaan pienen vankilan. Ihminen jonka täytyy olla vapaalla jotta saa akut täytettyä ei ole oikeasti vapaalla.
Jokainen kesä on mahdollisuus löytää ja vahvistaa yhteyksiä johonkin, jonka ei muistanut enää olevan olemassakaan. Vaikka pienesti. Aina on vaihtoehtoja. Tänäkin kesänä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.