Lämmittävä kevätaurinko, jäisen pihan ensimmäiset pälvet, lumen puristuksesta vapautuvan maan tuoksu. Hienoimpia hetkiä nuorena isänä oli jokakeväinen puuhastelu pihalla teemalla ”autetaan kevättä!”
Tehdä yhdessä lasten kanssa uomia vedelle virrata, rikkoa jään reunoja jotta maa pääsee esiin, levittää lunta kasoista jotta se sulaa nopeammin.
Jälkeenpäin ajatellen kyse oli paitsi halvasta huvista myös todellisista juhlahetkistä. Kytkeydyimme osaksi suurempaa luonnon muutoksen kiertokulkua tietäen, että kevät tulisi ilman meitäkin.
Se tuntui hyvältä ja aistin, että lapset jakoivat tunteen.
Miksi muutos joka luonnon helmassa etenee sujuvasti on ihmisten ja organisaatioiden todellisuudessa niin vaikeaa? Mielikuvamme muutoksesta voi olla väärä. Muutos on poikkeus, ja muuttumattomuuden olotila on pysyvä normaali. Korjataan ongelma rykäisemällä muutosprosessi, jotta päästään taas takaisin muuttumattomuuden turvalliseen takanojaan.
Sveitsiläinen kelloseppä voi ajatella työtään näin, mutta ei ihmisten kanssa työskentelevä. Me ihmiset kasvamme ja kehitymme jatkuvasti yksilöinä ja yhteisön kulttuurina. Meitä ei jokin ulkoinen voima ”korjaa”, vaan uusiudumme sisäsyntyisesti.
Kellon osan vaihtaminen on näkyvä muutos, ja näkyvää havainnoimme myös ihmisten muutoksesta. Yllättävä väkivallan teko, heureka-innovaatio, hyvämaineisen yhtiön luisuminen muutamassa viikossa kaikkien sylkykupiksi, yhteisön kiltin ja hiljaisen täydellinen pimahtaminen.
Kaikki tulevat kuin puskista. Kuin maanjäristys. Muuten on hiljaista, ja sitten tärisee.
Maanjäristysten välillä kuitenkin tapahtuu jatkuvaa muutosta. Maa-aines ja laatat liikkuvat, ja jännite kasvaa vähitellen, kunnes purkautuu havaittavalle tasolle.
Ihmisten ja organisaatioidenkin elämässä tapahtuu vähittäistä muutosta, jonka herkempi kuumemittari havaitsee. Lähimmäisenä ja yhteisön jäsenenä kannattaa vaikuttaa vielä kun voi.
Maanjäristyksen tapahtuessa ei ole paljoa tehtävissä.
Monesti haluamme tehdä muutosta niin, että vältetään kritiikki. Hyvän muutoksen mielikuva on muutos jota kukaan ei vastusta. Se voi johdon nurkkahuoneesta käsin tuntua hyvältä, mutta todennäköisesti silloin mikään ei muutu.
Kun puhutaan ihmisiä koskettavasta muutoksesta, siihen liittyy aina jännite ja kitka. Kitka antaa muutokselle muodon. Joki vaatii syntyäkseen joenuoman, se antaa joelle muodon ja virralle suunnan.
Kitkaton muutos jää muodottomaksi. Tärkeimmät johtamisratkaisut tehdään, kun kitka nousee esiin.
Syvällinen koko organisaatiota koskettava muutos vaatii sille alttiin toimintakulttuurin. Muutosmatkaa ei kannata kuvitella suoraksi etukäteen tutuksi poluksi, vaikka se olisi kivetty kuinka hyvillä tarkoituksilla. Reppuun kannattaa varata valmiutta yllätyksiin ja kykyä flirttailla epävarmuuden äärellä.
Muutos mahdollistuu kun kohdataan kitka. Se ei ole matkan epämiellyttävin vaan tärkein kohta.
Silloin usein syntyy vastakkainasettelu, on uudistushaluiset ja vastarannan kiiskit. Ne toiset eivät ymmärrä. Puolustellaan omaa kantaa (näin on pakko tehdä, kaikki muutkin tekevät, maailma vaatii), tuomitaan toisin ajattelijat (laiskoja, kaavoihin kangistuneita, hypettäjiä, vauhtisokeita) ja oletetaan asioita (oikeasti ne haluavat ihan muuta kuin ääneen todistelevat).
Sitten vesitetään osa uudistuksesta ja runnotaan jotain väkisin läpi. Vaikka sitä ei loppuraportissa lue, tulokseksi saatiin pahaa mieltä ja entistä syvemmät juoksuhaudat puolin ja toisin.
Ja tunne, että näitä jatkuvia muutoksia ei kukaan jaksa, varsinkaan kuin mikään ei koskaan muutu!
Vaihtoehtoinen tapa pysähtyä kitkan äärelle lähtee avoimen etsivästä mielestä. Silloin tavoitteen saavuttamisen lisäksi olennaista on muutoskyvykkyyden vahvistuminen.
Erimielisyys on mahdollista kääntää yhteiseksi havainnoinniksi, toiset tuomitseva mieli uteliaisuudeksi erilaisuutta kohtaan, puolustautuminen itsetutkiskeluksi ja oletukset toisten motiiveista avoimiksi kysymyksiksi.
Kitka tuo epävarmuutta, ja sitä on uskallettava ylläpitää. Vastakkainasettelu kääntyy yhteiseksi oppimiseksi. Uusiutumisen joki hakee ja muotoilee uomansa. Prosessissa kehkeytyy yhteinen kieli puhua yhteisistä asioista. Lopputuloksesta tulee yhteinen, ja yhdessä opittu on kuin vahingossa jo puoliksi toimeenpannuksi. Samalla on otettu pitkä askel kohti tietoisesti oppivan yhteisön kestävää toimintakulttuuria.
Ei toisten puolesta, ei edes toisten hyväksi, vaan toisten kanssa.
Elämää sisältävien systeemien muutos ei tapahdu yht’äkkiä kuin kesärenkaiden vaihto autoon. Muutos tapahtuu kussakin hetkessä sadoissa pienissä päätöksissä, teoissa ja ajatuksissa, jotka kiepauttavat systeemiä toiseen asentoon.Välillä heilahdetaan takaisin, kuin yöpakkanen jäädyttäessään edellisen päivän auringon avaamat vesinorot. Vähitellen kuitenkin uusi asento muovautuu prosesseiksi, tarinoiksi, linjauksiksi ja toimintakulttuuriksi.
Kevät tulee.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.