Olli-Pekka Heinonen: Loputon toivo

Kehittyneiden sivilisaatioiden romahdus. Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin supistuminen. Ydinsota. Maapallon olosuhteiden muuttuminen ihmiselämälle sopimattomiksi. Uusi entistä vaarallisempi pandemia. Rakenna siinä sitten tulevaisuuden suunnitelmia.

Israelilaisen tulevaisuuspaneelin vetäjä valitti, miten vaikea on synnyttää tulevaisuuskeskustelua maassa, joka kokee olevansa jatkuvan uhan alla. Jatkuva varuillaanolo syö tilan unelmoinnilta.

Olen kesän aikana lukenut lukuisia tuoreita kansainvälisiä tutkimustuloksia nuorten asenteista ja hyvinvoinnista. Kokonaiskuva on mykistävä.

Bathin Yliopisto haastatteli 10 000 16-25-vuotiasta kymmenestä maasta, ja heistä 75 prosenttia sanoi tulevaisuuden olevan pelottava.

Toinen tutkimus summasi, että nuoret kokevat olevansa vähemmän kontrollissa elämästään kuin kertaakaan aikaisemmin vastaavien kyselyjen historiassa.

Enemmistö 10-12 -vuotiaista kokee ilmastoahdistusta. Nuorten ahdistus ja masennus on selkeästi korkeammalla tasolla kuin aikuisväestössä, ja Covid-19 on vain kasvattanut eroa.

Tulevaisuuden toivojen arjen hallinta ja kokemus elämän ymmärrettävyydestä ja tarkoituksesta on alamaissa.

Nuoret elävät jännitteiden viidakossa. Rahan riittävyys arjen kuluihin huolettaa, ja toisaalta haluttaisiin kuluttaa ympäristöystävällisiä (ja usein kalliimpia) ratkaisuja.

Toimeentulon takia tehdään töitä jaksamisen rajoilla, ja toisaalta halutaan merkityksellistä ja joustavampaa tekemistä.

Jokapäiväinen elämän hallinta vaatii paljon, ja samalla haluttaisiin saada aikaan aitoa yhteiskunnallista muutosta. Tekniikan pelätään tuhoavan omat tulevat työpaikat, ja uuden tekniikan käyttöönotossa kuljetaan eturintamassa.

Ilmastohuolten ja todetun masennuksen välillä löytyy korrelaatio. Planetaarinen hyvinvointi ja yksittäisen nuoren hyvinvointi eivät ole irrallisia toisistaan, vaan vahvasti keskinäisriippuvaisia. Maailman tila vie elämän suurten kysymysten äärelle.

Yhteiskunta tarjoaa ratkaisuksi terapiaa. Monelle se voi olla elintärkeää, mutta isossa kuvassa on kyse muusta. Kyse on turvallisista tiloista pohtia, surra, ymmärtää ja kytkeytyä ihmisenä olemisen peruskysymyksiin.

Juuri niihin peruskysymyksiin, jotka olemme unohtaneet oikeiden vastausten, lineaarisen edistyksen, yksilöllisen egoismin ja järkeen nojaavan materialismin maailmassa.

Kyselyissä paljastuu nuorten erilaiset selviytymismekanismit globaaleihin ongelmiin. Osa keinoista on rakentavia, osa itselle ja ympäristölle haitallisia.

Nuoret eivät halua olla muotitermein resilienttejä, vaan kaipaavat aikuisten tukea ja aitoa muutosta parempaan.

Alussa luettelemani numerot ovat yleistyksiä, keskiarvoja, yksinkertaistuksia. Niiden takana on yhtä monta yksilöllistä ja arvokasta tarinaa kuin on vastaajia.

On paikallaan pyytää anteeksi sitä, että kirjoitan kuin nuoret olisivat yhtenäinen joukko ihmisiä. Se ei ole totta. Intialaisen, marokkolaisen ja suomalaisen nuoren haasteet ovat erilaisia, ja kussakin maassa nuoret ovat keskenään erilaisia ja eri tilanteessa.

Silti he jakavat yhden, ainoan ja saman maailman. Sen ihmisen olemassaoloa uhkaavat kriisit ovat heidän kaikkien unelmiensa tiellä.

Nuoret eivät kaipaa tyynnyttelyjä, että kyllä tämä tästä, vaan apua elämän isojen kysymysten edessä. Siksi kannattaa laittaa arjen kohinan volyymia pienemmälle, ja keskittyä kuuntelemaan mitä meitä nuoremmilla on kerrottavanaan.

Ja purra kieleen, ennen kuin suusta tulee lause ”sellaista se on siinä iässä, kyllä minäkin muistan kuinka…”.
Nykynuoret astuvat erilaisen elämän joen virtaan mihin me aikuistuessamme olemme astuneet.

On kiire synnyttää sukupolvien välistä dialogia. Nyt ei ole aika pelata varman päälle. On uskallettava kysyä isoja kysymyksiä jotta löytyy rohkeita vastauksia. Edessä on epämiellyttäviä keskusteluja, ja niitä kohti on uskallettava mennä.

Jos oma ja läheisten elämän jatkuminen on jokapäiväinen huoli, taistellaan epätoivoon ja kyynisyyteen vaipumisen ja aktiivisen kohti parempaa tähtäävän tekemisen välillä. Katteettoman toivon antaminen voi kääntyä irvikuvakseen, jos maailman tapahtumat ympärillä kertovat viikosta toiseen negatiivisesta kehityksestä.

Matka suuresta toivosta lohduttomaan epätoivoon ei ole pitkä. Toivo on teonsana, aktiivista toimintaa arvokkaiden asioiden puolesta ja aidon muutoksen suuntaan. Václav Havel sanoi, että toivo ei ole vakaumus siitä että asiat kääntyvät hyväksi vaan varmuus siitä että jotkin asiat ovat tekemisen arvoisia riippumatta siitä miten käy.

Loputon toivo.