Onko 60 uusi 40?

Sitä kuulee joskus sanottavan, että kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä. Toisinaan kuulee sanottavan, että ikä on vain pelkkiä numeroita. Onko kuitenkaan näin?

Olen itse syntynyt 60-luvulla. Lapsuuden ja teini-ikäni päivät siis vietin hulvattomilla 60- ja 70-luvuilla. Sain ihan oikeasti olla lapsi, nauttia joka solullani raikkaasta ulkoilmasta, kulmakunnan kavereista, joskus tappeluistakin (kuuluivat asiaan), eikä lapsia kontrolloitu kesken pelien ja leikkien. Kun illat hämärtyivät, lapset alkoivat liukenemaan kotikonnuille suunnilleen niihin aikoihin, mitä oli sovittu kotona.

Entä sitten 80-luku? Tuo olkatoppausten, vesisänkyjen, rusketuksen ja kiinankaalin vuosikymmen. Muutin avioliiton myötä Vanhaan Raumaan parikymppisenä. En tuolloin ajatellut, että se olisi sen kummempi asuin- alue kuin vaikkapa Nummen alue, jossa vanhempieni koti sijaitsi.

80-luku oli parhainta nuoruusaikaa. Tuota aikaa muistellessa päällimmäisenä mieleeni tulee miten paljon tuolloin vierailtiin ystävien luona. Ei ollut kännyköitä, mutta fyysisesti tavattiin ystäviä monin verroin enemmän kuin nykyään.

”Kysyin joskus omalta isoäidiltäni hänen ollessaan 89-vuotias, että tuntuuko hänestä sitä, että hän on 89-vuotias. Hän vastasi heti, että ainoastaan silloin, kun hän katsoo peiliin. Ei muuten.”

Asunnon pienen koon vuoksi muutimme sitten Syväraumaan kerrostaloon. Meren läheisyys vei meitä harva se päivä töiden jälkeen Otanlahteen tai Saharantaan aurinkoa palvomaan, sekä tiistaisin ja torstaisin Merskan saunalle löylyttelemään. Tennis ja squash olivat tuolloin monellakin tuttavallani harrastuksena, mutta itse en niihin innostunut.

Erityisen maininnan saa 1980 Raumalle saapunut Pizzeria Riviera. Pizza teki vahvasti tuloaan Raumalle ja Rivierasta tulikin minun ja monen muun raumalaisen suosikkipaikka! Sama pöhinä on säilynyt Rivierassa aina tähän päivään asti. Kiitokset siitä!

90-luvulle tultaessa muuttuikin maailma monella tavalla. Tuolloin yleistyivät tavallisen kansan keskuudessa NMT-puhelimet. Piirtäjänä toimiessani sain huomata, miten tietokone alkoi korvata kynää ja piirustuslautaa. Niinpä itsekin hakeuduin muihin töihin, koska tietokone ei vielä tuolloin ollut se kiinnostuksen ensimmäinen kohde.

2000-luvulla olin itse nelikymppinen ja virtaa riitti kiertää Suomea ympäri työn puitteissa. Ei juurikaan väsymys tai stressi vaivannut millään lailla, vaan ns. matkalaukkuelämään tottuneena jalka olikin useammin kaasulla kuin levossa. Nelikymppinen jaksaa aivan toisella tavalla kuin kuusikymppinen. Nelikymppinen ei edes tarvitse unta yhtä paljon.

Kun keskustelen ikäisteni kanssa, joilla alkaa häämöttämään tuo 60 taulussa muutaman vuoden päästä, pääsääntöisesti kaikki ovat samaa mieltä. Miksi siis sanomme että 60 on uusi 40? Tai että ikä on vain pelkkiä numeroita?

Ehkä emme tunne olevamme koskaan sen ikäisiä, mitä todellisuudessa olemme. Se ei silti tarkoita, että fyysisesti tuntisin esimerkiksi olevani samassa kunnossa, mitä nelikymppisenä olin. Se ei myöskään tarkoita, että katsoessani peiliin näkisin sieltä mitään muuta kuin ikäiseni ihmisen.

Mutta se tarkoittaa mielen laatua. Jos olen sinut itseni kanssa, mielestäni silloin voin sanoa, että ikä on pelkkiä numeroita. Hyväksyn sen tosiasian, että jokainen meistä kuitenkin vanhenee päivä päivältä.

Mielenlaatu, suhtautumistapa varmasti on se perimmäinen syy, joka vaikuttaa, miten suhtaudut omaan ikääsi. Oletko ylpeä kokemuksen vuosista, vai nujertaako suuremmat numerot lukujonossa sinut?

Kysyin joskus omalta isoäidiltäni hänen ollessaan 89-vuotias, tuntuuko hänestä sitä, että hän on 89-vuotias. Hän vastasi heti, että ainoastaan silloin, kun hän katsoo peiliin. Ei muuten.

Tätä minäkin mietiskelin, että minkä ikäiseksi itseni ajattelisin. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olen aina 43-vuotias.

Ei hassumpaa!

Jarna Kaitila