Paavo Väyrynen kertoo miten keskusta nousisi taas suurimmaksi puolueeksi Suomessa

Osallistuin UKK-Seuran kuukausikokoukseen, jossa Seppo Kääriäinen ja Erkki Liikanen esittelivät uusia kirjojaan. Jäseniä oli paikalla runsaasti.

Teoksessaan ”Olin joukon nuorin” Erkki käsittelee laajasti sotien jälkeen syntyneen sukupolven kokemuksia. Kirjassaan ”Aidan toiselta puolen” Seppo pyrkii puolestaan tarkastelemaan viime vuosikymmenten politiikkaa osittain ulkopuolisen silmin. Helsingin Sanomien entinen politiikan toimittaja Arto Astikainen haastatteli kirjailijoita. Tilaisuuden lopussa yleisöllä oli tilaisuus esittää kysymyksiä.

Monet ihmettelivät, että en käyttänyt puheenvuoroa, vaikka keskustelun kuluessa oli tullut esiin väitteitä ja tulkintoja, joista minun tiedettiin olevan vahvasti eri mieltä. Vastasin, että käsittelen niitä pian ilmestyvässä kirjassani ”Yhteinen vuosisatamme”.

Teoksen nimi syntyi Urho Kekkosen ”Vuosisatani” -teoksen nimen inspiroimana. Toinen innoituksen lähde oli oma kirjani ”Eemeli Väyrysen vuosisata”, joka ilmestyi isäni 100-vuotispäivän yhteydessä.

Ajattelin ensin Vuokkoa, itseäni ja meidän yhteistä vuosisataamme, mutta sitten kaikkia sotien jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Kirjoitan kaikkien meidän yhteisestä vuosisadasta – sekä historiasta että tulevaisuudesta.
Vuokon kanssa olemme syntyneet vuonna 1946. Myös Erkki Liikanen ja Seppo Kääriäinen kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Erkki on syntynyt syyskuussa 1950 ja Seppo maaliskuussa 1948.

UKK-Seuran tilaisuudessa Erkki Liikanen toisti sosialidemokraattiset tarinat kevään 1981 tapahtumista ja vuoden 1987 hallitusratkaisusta. Ne syntyivät aikana, jolloin Suomen tiedotusvälineissä oli vallalla suoranainen sosialidemokraattinen hegemonia. Niitä pyritään edelleen sinnikkäästi ylläpitämään.

Kevään 1981 tapahtumia olen käsitellyt kahdessa blogissani ”Jari Tervon menetetty mahdollisuus” ja ”Todistajani on Mauno Koivisto itse”. 

Liikanen tietää paremmin kuin hyvin sen valtataistelun, jota Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto silloin kävivät. Vuonna 2000 Hannu Lehtilälle antamassaan TV-haastattelussa Koivisto itse kertoi, että hän nousi 6.4.1981 taisteluun nimenomaan Sorsaa vastaan. Jatkan asian käsittelyä kirjassani.

Vuoden 1987 hallitusratkaisussa Erkki Liikasella oli keskeinen asema. Siihen ajauduttiin kesästä 1985 lähtien, jolloin saimme tietää, että demarit ja kokoomuslaiset pohjustivat sinipunahallitusta ja Keskustan työntämistä oppositioon.

Keväällä 1986 ryhdyimme julkiseen puolustustaisteluun ilmoittamalla, että pyrimme seuraavien eduskuntavaalien jälkeen aikaansaamaan ”uuden kansanrintaman” jatkamalla punamultayhteistyötä ja laajentamalla sitä Kokoomuksen suuntaan.
Vaalien lähestyessä sovimme Kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien kanssa, että pyrimme yhdessä hallitusyhteistyöhön SDP:n kanssa. Jos se kieltäytyisi yhteistyöstä kaikkien meidän kanssa, muodostaisimme keskiryhmien ja Kokoomuksen
enemmistöhallituksen.

Harri Holkerin avulla SDP ja Mauno Koivisto synnyttivät kuitenkin sinipunahallituksen. Tällä hallitusratkaisulla varmistettiin Mauno Koiviston uudelleenvalinta seuraavan vuoden presidentinvaaleissa. Erkki Liikanen oli mukana myös siinä yhteydenpidossa Moskovaan, jolla hallitusratkaisua ja presidentinvaaleja pohjustettiin.

Tammikuussa 2006 Ylen A-studiossa kerrottiin asiakirjoista, jotka ”osoittivat, että vielä vuoden 1988 presidentinvaalien edellä suomalaispoliitikot pelasivat ahkerasti Moskovan-kortilla”. Toimittaja Marko Lönnqvist oli saanut asiakirjat Lontoossa asuneelta toisinajattelijalta Vladimir Bukovskilta, joka puolestaan oli kopioinut ne NKP:n arkistosta.

Asiakirjojen joukossa oli NKP:n keskuskomitean johtotehtävässä toimineen Vadim Zagladinin neuvostojohdolle laatima raportti keskusteluista puoluesihteeri Erkki Liikasen kanssa keväällä 1986: Lähestyvistä presidentinvaaleista E. Liikanen sanoi, että M. Koivisto ei ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta kaikesta päättäen aikoo pyrkiä jatkokaudelle. Tämän vuoksi Koivisto aikoo yhtyä toimenpiteisiin presidenttiehdokkuutta valmistelevan ulkoministeri Väyrysen toiminnan ”suitsimiseksi”, kuten tiedetään. Ministerin tulee olla ulkopolitiikassa presidentin uskollinen apulainen, mutta todellisuudessa hän on livennyt tästä roolista monissa tapauksissa, mikä hänelle tullaan kaikella vakavuudella osoittamaan.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että Harri Holkerin sinipunahallitusta ja presidentinvaaleja oli pohjustettu yhteydenpidolla Moskovan kanssa myös muilla  tavoin. Suojelupoliisin historiateoksessa ”Ratakatu 12” julkaistun Kimmo Rentolan artikkelin mukaan KGB:n edustajille oli annettu ohje tukea Mauno Koiviston uudelleenvalintaa, jos hän noudattaisi ”Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa”. Heitä kehotettiin jatkamaan ”työtä, jonka tarkoitus on ylläpitää porvarileirin hajanaisuutta”.

Teoksessaan ”Vasemmalta ohi” Alpo Rusi kertoo Kalevi Sorsan ja Erkki Liikasen keskusteluista, joita he olivat hallitusratkaisun jälkeen käyneet DDR:n kommunistisen puolueen edustajien kanssa. He olivat perustelleet Holkerin
hallituksen muodostamista sillä, että ”koalitiolla turvattiin hyvien neuvostosuhteiden jatkuminen ja Koiviston uudelleenvalinta 1988” ja että ”samalla voitiin syventää ristiriitoja porvarillisten puolueiden välillä”. Sanamuodot ovat samat kuin KGB:n edustajille annetuissa ohjeissa.

Uuden kirjani pääpaino on kuitenkin Maalaisliiton, Keskustapuolueen ja Suomen Keskustan historiassa ja tulevaisuudessa.
Historian valossa pyrin selvittämään syitä Keskustan viimeisimpään ja sen historian suurimpaan vaalitappioon. Kerron käsitykseni siitä, millaisella aatteellisella otteella, poliittisella linjalla ja strategialla Keskusta voisi jälleen nousta Suomen suurimmaksi puolueeksi.

”Yhteinen vuosisatamme” julkistetaan maanantaina 3. helmikuuta. Sen jälkeen sitä
on saatavissa hyvin varustetuista kirjakaupoista ja kirjaosastoilta.

Paavo Väyrynen