Pakkohan jotain oli tapahtua

Ei nyt ihan maailmanlopun tunnelmia, mutta putta pakkohan jotain oli tapahtua kun ajattelee, että rajaton kasvu ei ole mahdollista rajatussa tilassa. Mutta siitä huolimatta on vallinnut vahva usko talouden kasvuun, kulutuksen lisääntymiseen, elintason nousuun, pörssikurssien nousuun.

Pakkohan jotain on tapahtua, kun ajattelee väestöräjähdystä, eliölajien häviämistä sukupuuttoon.

Ajatellaan luonnon saastumista, merissä kiertävää roskapyörrettä, järvien sinilevää, kalakuolemia, pölyttäjien häviämistä puutarhoissa, laululintujen häviämistä eteläisten pyydystäjien suihin. Naavan häviämistä metsistä ja tilalle tulevaa jäkälää.

Ajatellaan vihreän alueen kutistumista, sademetsän hakkuita, asfaltointia ja rakentamiselle varattua tilaa.

Ajatellaan ydinaseuhkaa, ydinsaasteen leviämistä, pienhiukkasia ilmassa ja resistenssin kehittäneitä antibiootteja.

Ajatellaan ilmaston muuttumista, hengityksen vaikeutumista, laajoja metsäpaloja ja pienhiukkasia uhkaamassa terveyttä.

Kun ajattelee näitä kaikkia, niin pakkohan jotain oli tapahtua. Korjausliike kuten korona, joka pysäytti kaiken ainakin hetkeksi. Pudotti kasvun haaveista perusasioiden äärelle.

Pakotti huomaamaan, että kaikesta teknisestä edistyksestä huolimatta luonto hallitsee edelleen eikä ihminen pysty sen mahtia voittamaan. Kuvitelmat siirtymisestä toiselle planeetalle on pakko jättää omaan arvoonsa. Tämä äiti maa on meidän kohtalomme. Kuitenkin ihminen on korotettu jalustalle. Lisääntymään rajattomasti, tunkeutumaan viimeisillekin luonnonmukaisille alueille.

Vedotaan ihmisoikeuksiin, miten jokaisella oltava mahdollisuudet kuluttaa, nauttia, ahnehtia ja tuhlata. Pitäisikö puhua velvollisuuksista myös luontoa kohtaan? Hetki hetkeltä se vaatii enemmän, hetki hetkeltä hupenee mahdollisuus sen säilymiseen ja meidän säilymiseemme.

Nyt maa itkee taakkansa alla ja ilman puhdistavat tuulet ovat tukahtuneet kivihiilipölyn alle.

Nyt uljaat vuosikymmenet, edistyksen, tieteen, kehityksen ja loputtoman markkinoinnin ajat ovat tulossa tiensä päähän. Niitä luonnon monimuotoisuus tulee ainaisesti kiroamaan. Joutuvatko niitä kiroamaan meidän lapsemme ja lapsenlapsemme, jos saavat vielä elää? Puhkaisevatko he kuplan, jonka me olemme luoneet?

Olisiko aika säästää, vaikka korot ovatkin nollassa? Osaammeko enää säästää? Rakas kotikaupunkimme on iloinnut kuluttaen viime vuodet ja suunnitellut vielä iloisemmin.

Ei voi olla mainitsematta kauppakeskuksia, joita nyt suljetaan. Pienissä liikkeissä viruksen uhka on pienempi, mahdollisuudet suuremmat, sitten kun joskus taas kulutetaan.

Nyt pieni on kaunista, kuten teollisuudessa joskus korostettiin. Rauma voi aina olla kokoaan suurempi kulttuurissa ja myös terveydessä, jos niin päätetään.

Leena Niemi