Palkkamaltti. Sana on ahkerasti käytössä aina, kun työehtosopimuksista neuvotellaan. Tavallisesti sitä penätään suomalaisten yritysten kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi.
Usein palkkamaltin tarve on ollut selvä. Joillakin neuvottelukierroksilla siihen on vedottu varmuuden vuoksi.
”En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa työnantaja olisi sanonut, että nyt on varaa nostaa palkkoja. Ja olen kuitenkin ollut tässä viisitoista vuotta”, letkautti Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto Länsi-Suomen haastattelussa viime vuonna.
Hyvin palkkamaltti on suomalaiseen ajatteluun iskostunut. Se on muuttunut sanasta teoiksi.
Palkkamalttia on löytynyt Suomessa viime vuosina.
Siitä tietysti ollaan eri mieltä, onko malttia ollut liian vähän, tarpeeksi vai turhan paljon.
Suomen palkkalinja on poikkeuksellinen, väitti Laboren (entinen Palkansaajien tutkimuskeskus) johtaja Mika Maliranta Helsingin Sanomissa.
Maliranta ei muista nähneensä yhtä matalia korotusprosentteja missään muussa maassa, joissa yleisiä palkkasopimuksia tehdään.
HS:n jutussa käytettiin tällaisia esimerkkejä: Suomen teknologiateollisuus 3,5, Ruotsi 4,1 ja Saksan metalliteollisuus 5,2 prosenttia. Hollannin, Itävallan ja Belgian tämän vuoden palkankorotukset ovat vielä suurempia.
Maliranta myönsi, että sopimuskorotukset eivät kerro koko totuutta. Niin sanotut liukumat nostavat palkkoja keskimäärin prosentin vuodessa. Silloin liikutaan jo samalla tasolla kuin Ruotsissa ja Saksassa.
Niin pitääkin. Ruotsi ja Saksa ovat Suomen tärkeimpiä kilpailijamaita ja vertailukohteita.
Palkansaajaa huolettaa maan kilpailukykyä enemmän oma ostovoima. Siis se, mitä palkkarahalla saa.
Kiistatonta on, että vähemmän saa kuin aikoihin.
Hinnat ovat nousseet selvästi palkkoja nopeammin. Lisäksi korkomenoihin kuluu reippaasti enemmän kuin vielä viime vuonna.
Laiha lohtu, että sama on tilanne niiden tärkeiden kilpailijamaiden kuluttajilla.