Pallo poksahtaa, osa 1

On hienoa olla positiivinen. Näyttää siltä, että meiltä kaikilta sitä odotetaan, ehkä joiltakin myös viran puolesta. Pitää todeta että voimme muuttaa kaiken, kun vain haluamme pelastaa ympäristömme. Ongelma on vain siinä, että tyytyväinen ihminen ei muuta mitään.

Miksi hän niin tekisi, sillä onhan meillä järjestöjä, annetaanhan rahaa ympäristönsuojeluun ja edistystäkin on tapahtunut? Voi nähdä hyviä puolia myös hurjaa vauhtia etenevästä ilmastonmuutoksesta, nauttia lämmöstä täällä pohjoisessakin, purjehtia pian läpi talven.

Suuremmassa kuviossa merireitit aukeavat, rahtikuljetus saa siipiä alleen, talous kasvaa, eikä kukaan ajattele kalojen loppumista tai mahdollisia öljytuhoja aralla pohjoisella alueella. Lapin ongelmia voi hoitaa avustuksilla ja uskoa, että pandemian laannuttua kaikki palaa ennalleen.

Samaan aikaan tuho luonnossa etenee, eliöstöt katoavat, elinympäristö saastuu ja käy asumiskelvottomaksi monella alueella, ravinnonsaanti vaikeutuu. Mitä ihmiset siellä tekevät? Seuraako massiivinen muuttoliike, taistellaanko elintilasta vielä paljon hurjemmin kuin natsit aikanaan? Merenpinnan nousu uhkaa paitsi kaukaisia saaria myös miljoonakaupunkeja. Pandemiat leviävät ja on mahdollista, että lääketiede häviää kilpajuoksu virusten kanssa.

Onko unohdettu, että olemme osa luontoa ja meidän hyvinvointimme riippuu siitä, eikä viime kädessä talouden noususta tai ylellisyystavaroista, mahdollisuudesta lentää ympäri maapalloa ja ajella pitkin sileitä asfalttiteitä.

Mutta miksi osa I? Se on ensimmäinen esimerkki siitä, miten ihmiset, tässä tapauksessa Suomen hallitus, uskovat korjaavansa asioita ilman että mukavuus kärsii.

Suurella innolla kannustetaan romuttamaan vanhat kulkupelit ja siirtymään sähköautoihin. Aivan kuin niiden käyttö pelastaisi ilmastonmuutokselta, ja voisimme edelleen huristella milloin huvittaa.

On kuitenkin laskettu,että siirtyminen ei todellisuudessa johda todelliseen päästöjen vähenemiseen. Kaikkea tarvittavaa sähköä ei pystytä tuottamaan vain puhtaalla energialla. Akkujen materiaaliin tarvittavat aineet lisäävät kaivoksia, jotka saastuttavat ja tuhoavat ympäristöä, samoin kuin itse auton valmistus. Onko siis mielekästä hylätä vielä toimivat kulkuneuvot, joiden vaikutus ilmastoon on kuitenkin minimaalinen moneen muuhun lämpenemiskaasuun verrattuna?

Tämä osa I on vain pieni otos kokonaisuudesta, ja paljon muita pyörii mielessäni. Ne kaikki kyseenalaistavat positiivista tyytyväisyyttä, joka kiihtyvällä tahdilla tuhoaa tätä pohjoista ympäristöämme.

Tunnettu kirjailija Jonathan Safran kirjassaan Me olemme ilmasto antaa melko todennäköisen kuvan tulevaisuudestamme, jos ei ongelmiin ei tartuta nopeasti ja lujasti. Hän ei ole kovin positiivinen, mutta yrittää vaikuttaa ihmisiin. Saman pelon voi sanoa runokirjan tavoin Maa ei ole loistavana koskaan enää / saasteittensa peitossa se vaeltaa / avaruuden mustaa hautaa kohti.

Leena Niemi