Vuonna 2013 valtiovalta ”osoitti kunnioituksensa Suomen sodissa vuosina 1939–1945 isänsä ja/tai äitinsä menettäneiden sotaorpojen arvokkaasta uhrauksesta isänmaamme puolesta”.
Valitettavasti pelkkä kunnianosoitus ei riitä turvaamaan maamme sotaorpojen vanhuutta, vaan siihen tarvitaan konkreettisia tekoja.
Sotiemme 1939–45 seurauksena noin 55 000 lasta menetti isänsä. Sotaorpoja on vielä elossa noin 16 000. Heidän keski-ikänsä on jo 83 vuotta.
Isän kaatumisen vaikutukset lapsiin olivat monitahoiset. Päällimmäisenä olivat suru ja isän ikävä. Lisäksi sotaorpouden seurausilmiöitä olivat köyhyys, syrjiminen ja koulukiusaaminen.
Sotaorvot joutuivat kannattelemaan surevaa sotaleskiäitiään hänen surussaan ja usein myös ottamaan vanhemman roolin perheessä. Sotaorvot eivät saaneet kysymyksiinsä vastauksia.
Isän menetys sodassa oli kielteinen kokemus, jota lapsi ei voinut ymmärtää. Oliko isäni sodassa huonompi kuin muiden lasten isät, jotka palasivat rintamalta? Miksi isäni kaatumisesta ei voinut puhua?
Suomen sotaorvoista tehdyssä tutkimuksessa Kaija Sepponen on analysoinut jo vanhuuteen ehtineiden 1 400 sotaorvon tarinat (Sepponen, K. 2020, Sururisti, Warelia). Tutkimuksessa nousi esiin muun muassa selittämätön häpeän tunne ja uhrautuminen perheen puolesta.
Monet pojat ottivat vastuun perheen toimeentulosta ja toimivat isän roolissa nuoremmille sisaruksilleen. Osa sotaorvoista on kertonut, että ymmärtääkseen omaa käyttäytymistään he ovat joutuneet aikuisiällään hakeutumaan terapiaan.
Lapsuuden traumat, muun muassa hylätyksi joutumisen pelko ja traumaattiseen kokemukseen liittyvä selittämätön häpeän ja syyllisyyden tunne ovat seuranneet sotaorpoja vanhuuteen saakka.
Valtio tuki sotaorpojen koulutusta ammattikoulutasoiseen opiskeluun, joka johti fyysisiin käytännön ammatteihin. Korkeakouluopintoihin ei kannustettu ja vain harvoilla oli niihin mahdollisuus. Raskaat ammatit ovat aiheuttaneet fyysisiä sairauksia, lyhentyneitä työuria ja eläkkeiden pienuutta.
Sotaorvot ovat edelleen olemassa.
Paradoksaalista on, että vaikka vanhuudessa lähimuisti heikkenee, niin pitkäkestoinen muisti nostaa elävästi esiin menneitä tapahtumia. Jo vanhuuteen ehtinyt sotaorpo ”muistaa” mitä sotaorpous on merkinnyt. Kielteiset muistijäljet ovat piirtyneet pysyväksi osaksi aivojen toimintaa ja vaikuttavat koko kehon hyvinvointiin.
Sotaorvot tarvitsevat pikaisesti valtiovallan tukea pärjätäkseen mahdollisimman pitkään omin voimin. Valtiovallan tulee tunnistaa ja tunnustaa sotaorponsa ja tukea heidän vanhuuttaan, kun se vielä on mahdollista.
Kaija SepponenKT
Hanna Tähtiprofessori emerita