Pitääkö joka paikkaan päästä?

Pitääkö jokaisella olla oikeus esteettömiin ja saavutettaviin lähipalveluihin? Kuuluuko kaupunki kaikille asukkailleen vai onko oikein, että liikunta- ja aistivammaiset ja muut toimintarajoitteiset vain joutuisivat hiljaisesti alistumaan rajoihinsa?

Nuo ovat tietenkin turhia, vain muodollisia, ”retorisia” kysymyksiä. Kaikki ihmisethän ovat tasa-arvoisia. Kun ollaan tasa-arvoisia, mutta ei tasapäisiä, pitää erilaisten moninaiset tarpeet kohdata. Se merkitsee käytännössä sitä, että niitä erilaisia tarpeita pitää tulla vastaan asenteella, ammattitaidolla, välineillä ja rakennetulla ympäristöllä.

Esteettömyyden ja saavutettavuuden kehittämiseksi pitää toimia pitkäjänteisesti. Lisäkulujakaan ei aina voi välttää, mutta yleensä ne jäävät pieniksi tai kokonaan pois, kun tarpeet osataan suunnittelusta lähtien ottaa huomioon.

Esteettömyys on myös saavutettavuutta, siihen kuuluu muutakin kuin rappuset ja vastaavat. Esimerkiksi selkokieltä kaivataan erilaisissa palveluissa. Esteettömyyttä ei aina ymmärretä kaikinpuolisesti. Entä halutaanko erityispalveluita vammaisille ja muille erityisryhmille vai kaikille sopivia palveluita? Oikeastaan ja oikeasti raja yleisen ja erityisen välillä on vaikeasti määriteltävä, liikkuva ja usein näkymätön.

Viestintää pitää kohdentaa tehokkaasti eri tahoille. Saavutettavista ratkaisuista ja palveluista pitää aina tiedottaa niitten ensisijaisille kohderyhmille. Suunnittelijan muistilistaan esimerkiksi: Onko esteetön sisäänkäynti? Onko esteetön wc? Ovatko kulkureitit esteettömiä? Onko käytössä induktiosilmukka? Keneltä voi kysyä saavutettavuudesta?

Raumalla sekä kaupunki että yksityiset toimijat rakentavat lähivuosina paljon. Uudisrakentamisessa esteettömyyden ja saavutettavuuden vaatimusta varmistavat jo varsin tiukasti monet normit ja säädökset. Niitten ei tarvitse olla vain vähimmäistaso.

Invalidiliiton kunnallispoliittisesta ohjelmasta: ”Kunta voi edistää vammaisten henkilöiden työllistymistä esimerkiksi käyttämällä työllistämisehtoa julkisissa hankinnoissaan ja palkkaamalla vammaisia nuoria kesätöihin. Asenneilmapiirin muuttuminen, digitalisaatio ja tekniset apuvälineet luovat uusia mahdollisuuksia työllistymiseen. Joskus yhdenvertaisuus merkitsee kohtuullisten mukautusten tekemistä vammaisille henkilöille. Niitä voidaan tarvita työelämän lisäksi esimerkiksi päivähoidossa ja opetustilanteissa.

Kunnallisten luottamustehtävien on oltava yhdenvertaisesti myös vammaisten ihmisten ulottuvilla. Oman osaamisen ja kiinnostuksen puitteissa on oltava mahdollista vaikuttaa missä tahansa hallintokunnassa.

Kunnan on myönnettävä vammaisneuvoston edustajalle puhe- ja läsnäolo-oikeus ainakin keskeisimmissä hallintoelimissä. Vammaisneuvostojen roolia on vahvistettava ja eriytettävä ne yhdistetyistä vammais- ja vanhusneuvostoista.

Kuntien on huolehdittava järjestöjen ja yhdistysten toimintaedellytysten turvaamisesta, jotta niiden voimavarat niin palvelutuotannossa kuin kuntalaisten hyvinvointia lisäävän toiminnan järjestäjinä ovat hyödynnettävissä jatkossakin. ”

Rauman pitää olla ja pysyä kaupunkina, jossa erityistarpeitten vuoksi kansalaisen (ennemmin kansalainen kuin ”asiakas”) ei tarvitse anella eikä vaatia. Asenteet ja kohtaaminen kohdalleen!

Hannu Meriniemi

Kuntavaaliehdokas (vas.), Rauma