Olen tullut vanhaksi. Se on yksi, kaiken kattava selitys. Tai sitten asia on todellakin niin, että vuosituhannen vaihteen jälkeen vähitellen vallalle päässeessä nuoremman väen puhetavassa on jotakin pahasti pielessä.
En nyt tarkoita englannin voittokulkua tai suomen kielen kielioppivirheitä. Varsinkin jälkimmäistä ilmiötä on syytetty iät ajat, jo edeltäneiden sukupolvien aikana.
Jokaisella aikakaudella tuntuu olevan omat, yleisimmät kielenhuollon ongelmansa. Uutisankkuri Arvi Lindiä, oikeaoppisen suomen kielen gurua, oli entisaikoina tapana kutsua asiantuntijaksi aiheesta.
Tarkoitan nyt erityisesti yhä yleisemmäksi käyvää, hengästyttävää puhenopeutta – millään teknisemmällä tai oppineemmalla termillä sitä en osaa ilmaista.
Siis: mitä nuorempi henkilö, sitä nopeammalla, suorastaan konekiväärimäisellä tyylillä puhetta ulos pulppuaa. Ja aivan tilanteesta riippumatta.
Kaikkein häiritsevintä se on silloin, kun kyseessä on tekninen laite, jonka toimintaan ei tässä mielessä voi puuttua millään lailla. Sellaista hidastusnappia ei ole.
Puhelin on osin samanlainen. Erityisen selvästi tämän huomaa erilaisiin virastoihin tai muihin työpaikkoihin soittaessaan tai niistä puhelun saadessaan. Väki niissä on usein nuorta, monesti ensimmäisessä työpaikassaan, ja ikä kenties vähän yli kahdenkymmenen.
Pälätystä tulee kymmenen sanan sekuntivauhdilla. Onneksi telefoonissa on se mahdollisuus, että voi tuimasti käskeä toisessa päässä vauhdissa olevaa puhekonetta vetämään henkeä välillä, jos toivoo sanomansa menevän perille.
Vastaan on myös tullut fyysisiä asiakaspalvelutilanteita, jossa vastapuoli eli palveleva henkilö katsoo säälivästi tiskin toisella puolella asioivaa. Mikähän laitoksesta karannut, muistihäiriöinen otus tuokin on. Vai että hitaammin pitäisi puhua…menisi ukkeli kotiin kuuntelemaan vahvistimista jotakin Erkki Junkkarisen Nitroja hopeamaljassa!
Käsittämätöntä on, millä lailla ihmisen puhe-elimet ovat parissa kymmenessä vuodessa kehittyneet, jotta ne kykenevät mainitulla tavalla toimimaan ja väsymättä jaksamaan. Tämä kehitys on näet selitys sille, että nopeutunut puhe on nyttemmin levinnyt jo yli 30-vuotiaisiin.
Itse huomaan ilmiön radiouutisia säännöllisesti kuuntelevana. Yhä useampi haastateltava räpättää tai kälättää niin rakettimaista tahtia, että tämänikäisen kuuntelijan ajatus ei tahdo pysyä perässä. Väitteen voi helposti vahvistaa kuuntelemalla vanhoja asiaohjelmia Yle Areenan radiopuolelta.
Tämä valitusvirteni ei valitettavasti rajoitu ainoastaan puhenopeuden piiriin, vaan ruikutan vielä siihen olennaisesti liittyvästä epäselvän puheentuottamisen ilmiöstä.
En varmasti ole ainoa, joka ruikuttaa siitä, että kotimaisissa televisiosarjoissa esiintyvien näyttelijöiden replikoinnista ei monesti tahdo saada mitään tolkkua. Erilaiset lievät puherajoitteet tai suoranaiset viat ovat lyhyessä ajassa yleistyneet. Sössötys, mumina, pöpötykset ja mongerrukset ovat töllöttimen sarjaohjelmissa arkipäivää.
Olen huomannut usein epäiltävän, että ilmiö on tarkoituksellinen, pyrkimyksenä on henkilöhahmojen persoonallisuuden korostaminen.
En oikein usko, kyse on muoti-ilmiöstä, valitettavasti usein myös halvalla tuotetusta, kehnosta tekniikasta eli äänityksen tasosta. Hyvä esimerkki on tv-sarja Rosvopankki, muutoin erinomainen aikalaisdokumentti. Varsinkaan naispääosan esittäjän puheesta en saa tolkkua.
Tämä ongelma on tuntematon, jos ohjelma on tekstitetty. Tapa näkyy olevankin yleistymässä.
Sitä olen usein pohtinut, miksi minua näissä molemmissa kuvailemissani ongelmissa ongelma kohdistuu nimenomaan nuoriin naisääniin.
Syy on varmasti puhekorkeudessa. Ja siinä, että erityisesti tytöt kiekaisevat lauseen lopussa. Kuulemma englannin kielen malli.
Väitän luuloa vääräksi. Syy on rap-musiikin aikoinaan antamassa esimerkissä niin kuin sekin, että painotetaan mielivaltaista suomenkielisen sanan tavua. Mutta nyt mennäänkin jo kieliopin puolelle, joten paras lopettaa valitusvirsi tähän.
”Mitä nuorempi henkilö, sitä nopeammalla, suorastaan konekiväärimäisellä tyylillä puhetta ulos pulppuaa.”
Kirjoittaja on raumalainen tietokirjailija.