Siipirikkoinen keijukainen seisoo pian taas yksin välitunnit koulun pihalla

Tyttö istuu hiljaa huoneessaan ja rastittaa kalenterista päiviä. Mustat rastit lähenevät vääjäämättä punaisella ympyröityä päivää, tuota päivää jolloin hän joutuu jälleen yksin seisomaan kaikki välitunnit koulun pihalla.

Tyttö kaivaa taskusta taikapölyä ja muuttaa itsensä näkymättömäksi, toivoen ettei kukaan näkisi häntä eikä hän joutuisi puhumaan tai katsomaan ketään silmiin.

Tyttö sai jo syntyessään riekaleiset siivet, siivet jotka eivät kanna vaikka niihin kuinka hieroisi keijupölyä. Koska tyttö on erillainen kuin muut on hän joutunut kokemaan faunien pilkan sekä toisten keijujen ivan, ei edes hyvän haltijan lohdutus ole tuonut turvaa siipirikkoiselle keijulle.

Mitä vanhemmaksi tyttö on tullut, sitä tietoisemmaksi hän on myös tullut erilaisuudestaan. Mitä tietoisempi hän on erilaisuudestaan, sitä enemmän se häntä ahdistaa ja sitä enemmän hän haluaa taikapölyä päällensä kaataa, kadota ja eksyä
omaan maailmaansa missä häntä ei kiusata, missä hän saisi lentää kuten muutkin keijut. Maailmaan jossa hänellä olisi edes yksi ystävä jonka kanssa voisi leikkiä.

Vaikka pihalta kantautuu leikkivien lasten ääntä, tyttö istuu omassa huoneessaan odottaen tuota päivää, jolloin taskut täytyy täyttää taikapölyllä.

Tämä tarina on tytöstä joka sairastaa vaikea-asteista verbaalista dyspraksiaa sekä siihen liittyviä liitännäisoireita. Tytön puhe on sairauden johdosta hyvin epäselvää, myös liitännäisoireet, kuten motorinen kömpelyys ja ajan hahmottaminen tuo tytölle
omat haasteet.

Näistä haasteista huolimatta tyttö jaksaa vielä hymyillä vanhemmilleen ja sisarilleen, mutta ystävät joita tytöllä ei ole, he eivät sitä valloittavaa hymyä koskaan näe. 

Minä itse tämän siipirikkoisen keijukaisen vanhempana toivoisin hänen hymyn säilyvän vielä senkin jälkeen kun mustat rastit ylittävät tuon punaisella kynällä tehdyn ympyrän.

Ei ole olemassa erilaisia lapsia, vaan he kaikki ovat erityisiä, vaikka joidenkin siivet eivät välttämättä kanna kuten toisten. Minä itse erityisen lapsen vanhempana toivoisin, että joku tulisi koulun pihalla sanomaan tälle siipirikkoiselle keijukaiselle, ettei hänen tarvitse taikapölyä päällensä laittaa, vaan hän voisi tulla leikkimään leikkejä joissa hänen ei tarvitsisi yrittää repaleisilla siivillä lentää.

Lopuksi haluan kiittää niitä kaikkia vanhempia ja lapsia jotka Oulun Edenissä olivat Medifamilian järjestämällä sopeutumisvalmennuskurssilla ja jakoivat omat kokemuksensa omista erityisistä keijukaisista ja menninkäisistä.

Nico Ojala
Puheenjohtaja, Potilas- ja sosiaaliapu ry