Tehdäänpä yksi asia selväksi heti alkuun: sinun lapsestasi tai valmennettavastasi ei todennäköisesti tule NHL-sankaria, yleisurheilun arvokisamenestyjää tai edes sähköisen pelaamisen maailmantähteä.
Moni nuori haaveilee harrastaessaan kirkkaimmalle huipulle yltämisestä – ja niin heidän kuuluukin tehdä. Ja aikuisten tehtävä on tukea haaveita. Mutta ani harvasta kasvaa kansainvälisen tason menestyjää, vielä harvemmin kenestäkään suomalaisesta.Kun vanhempana tai valmentajana pitää mielessä promilletason todennäköisyydet jättipottiin, on helpompaa pitää mielessä olennaisimmat asiat huippuakin tavoitellessa.
Pelaajakehitystä, askeettista piiskaamista tai (aikuisten) kunnianhimoa tärkeämpää on se, millaisen suhteen luot ja jätät jälkeesi osuessasi nuoren urheilijan taipaleelle.
Itse uskallan turvallisin mielin povata, että lukuisista valmentamistani nappulaliigapalloilijoista ei luultavasti yhdestäkään vartu jalkapalloammattilaista. Tai ehkä yhdestä. Mutta valmentajan ja pelaajan välisessä suhteessa uskallan odottaa itseltäni onnistumisia.
Kenties tärkein valmennusmenestyksen mittari on, millä tavalla voin kohdata nykyiset tai entiset pelaajani vaikkapa viiden vuoden kuluttua. Jos valtaosa ei vaihda kotikulmilla vastaan tullessa kadun toiselle puolelle, ja kenties jopa tervehtii, olen menestynyt.
Kääntäen voi ajatella, että jos nuoren urheilijan rinnalla kulkenut aikuinen ei ansaitse muutaman vuoden kuluttua aiemmalta suojatiltaan tervehdystä ja lämmintä kuulumistenvaihtoa, kunnianhimoinen edistys urheilijanakin on luultavasti jäänyt toteutumatta – tai ainakin se on tapahtunut sinusta huolimatta.
Kuten kaikissa aikuisen ja lapsen kanssakäymisissä, valmentajan ja juniori-ikäisen urheilijan välillä on väkevä valtasuhde. Sen ydintasolla kyse on luottamuksesta ja kunnioituksesta. Kumpaankin suuntaan. Ilman yhtä ei ole toista, eikä kumpikaan näistä synny yksisuuntaisena.
Pelon suuntaan vivahtavaa auktoriteettia ei sovi sekoittaa kunnioitukseen, vaikka sitä urheilukenttien arjessa näkeekin jatkuvasti. Aito kunnioitus kumpuaa vain luottamuksesta, hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisen kokemuksesta – muutenkin kuin urheilijana ja valmentajan työkaluna.
Vasta luottaessaan ympäristöönsä ja sitä määrittäviin aikuisiin nuori urheilija voi edes teorian tasolla alkaa toteuttaa kaikkea sitä upeutta, minkä hänen potentiaalinsa lupaa.
Tiedän itse kiusallisen hyvin, miten helposti tämä luottamus säröytyy, tai jää pahimmillaan kokonaan syntymättä. Melko varmasti syynä on lähes aina valtasuhteen aikuisen osapuolen luonnevika, käytöshäiriö, vinoutuneet odotukset tai väärästä suunnasta kumpuava kunnianhimo.
Nuoren urheilijan ajoittainen hankala käytös tai valmentajaa turhauttava toiminta taas on usein merkki luottamuksesta, uskallusta olla oma itsensä. Vain sellaisista ihmisistä voi kasvaa vahvoja urheilijoita.
Psykoterapeutti-tietokirjailija Maaret Kallio asetti Helsingin Sanomissa (14.8.) lukijalle ajatuskokeen: hän kehotti miettimään oman lapsuuden muistoista ikävintä opettajaa, sitten lempiopettajaa – ja näiden kokemusten jättämiä tuntemuksia.
Tätä pähkinää pureskeltuani jäin miettimään, miten hyödyllinen tällainen omatoimitesti olisi jokaiselle nuorisourheilussa toimivalle. Mieti, ketkä valmentajat tai opettajat ovat jättäneet jäljen sinun tapaasi toimia. Ja jos jäljet ovat tukevia, ovatko mahdollisesti toistamasi mallit varmasti menestyksekkäitä?
Oma, runsaan vuosikymmenen mittainen junioriurani urheilijana jäi tuloksiltaan olemattomaksi, mutta sillä polulla vahvasti vaikuttaneet aikuiset jättivät jäljen tavalla, jota on nyt harrastajavalmentajan ja isän arjessa helppoa arvostaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.