Lehtien hääteemat nostavat mieleeni lähes aina kaksi asiaa; talven jälkeen lähestyvän kesän ja tietysti omat häät, joista tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 23 vuotta.
Nykyään suomalainen nainen solmii ensimmäisen avioliittonsa keskimäärin 30-vuotiaana ja mies 32-vuotiaana. Tilastojen valossa olin siis lähes lapsi avioon astuessani. Elämänkokemusta oli sorjaan varteeni tuolloin kertynyt vaivaiset 23 vuotta!
Jos ensimmäiseen avioliittoon menevien keski-ikä on 20 vuoden aikana noussut useilla vuosilla, ovat myös hääjuhlat kokeneet massiivisen muutoksen.
Meidän häämme järjestettiin melko nopealla aikataululla, avaimet käteen -periaatteella. Tammikuussa ilmoitin vanhempieni suureksi yllätykseksi, että olen muuten menossa elokuussa naimisiin. Hääpuku löytyi kivuttomasti ensimmäisestä liikkeestä ja kutsukortit suunnittelin viestinnän perusteet -luennolla istuessani.
Tuolloin ei hääkirkkoa tarvinnut varata vuosia aikaisemmin, eikä hääkakun eri täytevaihtoehtoja maisteltu sokerihumalassa.
Jätin jopa hääpaikan koristelunkin serviettipähkäilyineen pitopalvelun harteille.
Moni ensi kesän morsian todennäköisesti hyperventiloi jo tässä kohtaa tekstiä, sillä nykyhäissä kaikki suunnitellaan kellontarkasti. Jopa niin tarkasti, että pienikin särö voi saada morsiamen murtumaan. Kaiken pitää olla edes yhden päivän ajan vähintään täydellistä.
Vaikka hääpäivästäni on kulunut aikaa jo tovi, eivät muistot ole haalenneet. Mieskään ei ole vaihtunut, vaikka olin todennut kaasolleni vielä häitä edeltävänä yönä, että saahan siitä sitten tarvittaessa eron, jos naama ei miellytä. Laitan tuon kommenttini hääkarkkitalkoista aiheutuneen totaaliuupumuksen ja 23-vuotiaan nuoren naisen vankan elämänkokemuksen piikkiin.
Jotta häistä tulee unohtumattomat, kuuluu niihin ehdottomasti joku kommellus. Meillä kommelluksen aiheuttaja oli sormus.Bestman oli hääautoa hakiessaan ottanut yhden kurvin Kalannin raitilla niin tiukasti, että sormusrasia oli livahtanut penkin alle.
Tuolloin mielessäni piipahti ajatus siitä, että niinkö tässä nyt suklaamunasta pitää sormus itselle kaivaa? Onneksi ei kuitenkaan.
Sormus löytyi, ja onnellinen Rouva Elo marssi rengas nimettömässään ulos kirkosta sakeaan riisisateeseen.
Meidän häät olivat näköisemme. Niissä saivat lapset riekkua, eikä kutsukortin liitteenä ollut ahdistusta aiheuttavaa lahjalistaa, rahatoivetta tai pukukoodia. Paikalla olivat niin mummit, kummit kuin ystävätkin. Ei turhaa stressiä vaan mukavaa yhdessäoloa, josta jäi muistoja kerrottavaksi lapsillekin.
Mitä siitä, vaikka morsiamen sukkahousut oli rikki, hiusneulat painoivat päänahkaa ja huulipuna oli levinnyt hampaisiin.
Ne olivat häät, jotka voisin juhlia koska tahansa uudestaan.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.