Sotakorvausten merkitys Suomen taloudelle

Nimimerkki ”Elin, näin ja koin toisin” kommentoi aiemmin Länsi-Suomi -lehdessä ollutta kirjoitusta, jossa käsiteltiin ja otettiin kantaa Suomen kilpailukykyyn ja teollisen rakenteen kehittymiseen Suomessa sotien jälkeen.

Nimimerkin mukaan sotakorvauksien myötä kehittynyt teollinen perusta sekä tämän jälkeen omaksuttu talousjärjestys on ollut siunaus suomalaiselle yhteiskunnalle. Asia lienee varsin kaksiteräinen ja myös talouden tutkijat sekä historioitsijat näkevät näissä useita puolia.

Markku Kuisma on kirjassaan ”Venäjä ja Suomen talous” (2015) eritellyt mielestäni hienolla tavalla teollisen toiminnan kehitysvaiheita meillä ja muualla. Kirjan perusteella on kuitenkin varsin helposti luotavissa johtopäätös, jonka mukaan sotakorvauksien merkitys on ollut Suomelle vähintäänkin kaksijakoinen.

Ensiksikin tulisi erottaa graavi vaihe ja ajanjakso, jonka aikana Suomi vuosien 1945 – 1952 oli pakotettu toimittamaan Neuvostoliitolle rauhansopimuksessa esitetyt sotakorvaukset täysin vastikkeetta.

Sekä Markku Kuisma että myös Björn Wahlroos on kirjassaan ”Kuinkas tässä näin kävi” (2019) todennut, että kyseisen ”viennin” maksoivat viime kädessä suomalaiset veronmaksajat. Kuisma haluaa vielä erikseen korostaa, että maksajina olivat siis valtio ja veronmaksajat.

Teollisuus ei sen sijaan tehnyt tai toimittanut mitään ilmaiseksi, vaan kulut maksoi täysimääräisesti Suomen valtio – ja vielä varsin hyvällä katteella. Wahlroos toteaa kirjassaan, että ”kahdeksan vuoden aikana venäläisille toimitettiin 728 veturia, 535 erilaista alusta, 52.500 sähkömoottoria, 1.140 muuntaja-asemaa ja 30 täydellistä tehdasta voima-asemineen”.

Yritykset siis kasvoivat ja kehittyivät kohisten. Hyvä niin.

Kuisman mukaan tästä syntyi teollisuuden valtava kasvusysäys, joka monipuolisti merkittävästi teollisuuden ja viennin rakenteita. Tätä positiivista kehitystä tuskin kukaan kiistää. Talouspoliittisessa mielessä tämä vaihe muistuttaa Saksassa sodan jälkeen vallinnutta taloudellista ajattelua, josta on käytetty nimitystä ”ordoliberalistinen talousjärjestys”.

Sotien jälkeen ns. Freiburgin koulukunta tuli siihen tulokseen, että markkinatalouteen ei tule sokeasti luottaa, vaan taustalle tarvitaan ”erotuomari” ja vahva lainsäädäntö, joka määrittelee pelin säännöt. Ja tämän mukaan etenkin kriisitilanteissa valtion tulee ottaa ns. ”kuskin paikka ja suunnata kaikki käytettävissä olevat resurssit yhteisen päämäärän ja tavoitteen toteuttamiseksi”.

Tällä talousajattelulla on laajasti selitetty Saksan uskomatonta nousua talouden huipulle sotien jälkeen ja sama ilmiö tulee hyvin esille myös suomalaisessa talouspoliittisessa ajattelussa aina 1980 -luvulle saakka.

Kirjassaan Nalle tosin vähättelee sotakorvausten merkitystä taloudellisen perustan syntymisessä Suomessa ja näyttää ajattelevan, että vähintään sama kehittyminen olisi ollut mahdollista myös avoimessa markkinataloudessa. Mikään tutkimus ei kuitenkaan tue tällaista näkemystä.

Ns. ”markkinavoimat” eivät missään päin maailmaa ole yksinään kyenneet luomaan uusia teollisuuden aloja, vaan kehittyminen on ollut vahvasti sidoksissa valtioiden tekemiin interventioihin. Esimerkiksi Piilaakson kehittyminen Kaliforniassa oli mahdollista siksi, että USA:n sotateollisuus tarvitsi järjettömän määrän suhteellisen yksinkertaista laitetta ja elektronista vempelettä omiin tarpeisiinsa. Tällainen, suhteellisen hyväkatteinen perusbisnes antoi pohjaa autotalliyrityksille ja muille nörttien keksinnöille.

Sotien jälkeen Suomen talous kehittyi suotuisasti, töitä oli tarjolla ja yrityksien tilauskirjat täynnä. Käytännössä vientitoimitusten rahavirrat kytkeytyivät yhä enemmän öljyn maailmanmarkkinahintaan ja esimerkiksi 70-luvun öljykriisin seurauksena raakaöljyn tuonnin rahoittamiseen tarvittiin Kuisman mukaan lähes kaksi viidennestä metalliteollisuuden viennistä.

Kauppa oli teollisuudelle varsin kannattavaa ja katteet kunnossa. Vientiin kelpasi kaikkia mahdollisia teollisuuden alan tuotteita, joilla ei kuitenkaan käytännössä ollut sijaa länsimarkkinoille. Vientiyritykset menestyivät ja Suomessa oli lähes täystyöllisyys.

Hyvät ajat päättyivät sitten Neuvostoliiton romahtamiseen ja bilateraalisen kaupankäynnin loppumiseen maitten välillä.

Isossa kuvassa sotakorvausajan ordoliberalistinen talousajattelu myös muuttui pikku hiljaa ja viimeistään 1990-luvun alussa tilalle astui markkinaliberalistinen suuntaus, jossa ”erotuomarit” haluttiin poistaa kentältä.

”Pelin” sääntely vähenikin, mutta samaan aikaan kentällä peli koveni ja pelin tarkoitus ja tavoite näyttää nyttemmin karanneen kaikilta pelaajilta.
 

Jouni Suominen
FT, KT

Lisää aiheesta

Vastine nimimerkille Elin, näin ja koin toisin

Miten Suomi menetti kansainvälisen kilpailukykynsä?

Miten Suomi menetti kilpailukykynsä, osa 2