Huomasin, että nyt on vedetty esiin myös sotaorpojen kohtaloita ja heistä julkaistu uusi kirja ”Sururisti: kertomus suomalaisista sotaorvoista”. Asiastahan vaiettiin kauan, kuten sodasta kärsineistä yleisemminkin suurta naapuria pelätessä.
Sodan jälkeenhän orpojen isistä sanottiin ”miksi menivät lyömään päätään Karjalan mäntyyn”. Eihän miehillä ollut valinnanvaraa ja heidän lapsillaan vielä vähemmän.
Muotia on ollut sääliä sotalapsia, jotka joutuivat eroon vanhemmistaan hyvinvoivaan Ruotsiin. Monenlaisia kohtaloista heilläkin oli, osa kuitenkin on kiitollinen naapurimaassa vietetyistä vuosista ja saamastaan kielitaidosta. Poikkeuksia tietysti löytyy.
Sotaorvoista tuskin kukaan voi sanoa ”hyötyneensä” isänsä menetyksestä sen paremmin kuin sotalesketkään miehensä kaatumisesta. Kyllähän heidän valtiolta saamaansa eläkettä kadehdittiin, tuskin se kuitenkaan pitkälle kantoi. Orvot saivat pientä tukea opiskeluunsa, mutta se rajattiin tarkoin.
Alhainen koulutustaso piti heidät nöyrinä, eivätkä he myöhemminkään ole harjoittaneet sellaista edunvalvontaa kuin monet muut sodasta kärsineet ryhmät.
Tosiaan, paljon jälkikäteen valtiovalta muisti heitä kunniakirjalla, joka ehkä lämmitti mieltä, mutta ei muuta. He ovat itse joutuneet taistelemaan opintiensä ja ammattinsa (LS mielipide 22.4.).
Vaikuttava esimerkki sotalesken ja -orvon kohtalosta tulee esiin aivan pian julkaistavassa kirjassani ”Sota ja tunteet” (Väyläkirjat).Siinä kerrotaan myös muista sodasta kärsineistä: evakoista, partisaanien uhreista sekä rauhansopimuksen jälkeen vainotuista. Sotavankejakaan ei ole unohdettu. Kirjassa on taustana sodan tapahtumat, joihin autenttiset kirjeet, kuvaukset ja myös harvinaiset menneisyyden kuvat heijastuvat.
Leena Niemi