Sotilaallisen liittoutumattomuuden kannalla

Olemme hakemassa Naton jäseneksi ”varmuuden vuoksi”. Siis siltä varalta, jos vaikka Venäjä hyökkäisi tänne.

Miksi ihmeessä se hyökkäisi? Ukrainan tilanteeseen ei kannata vedota. Olemme niin paljon erilaisempi naapuri Venäjälle. Olemme enemmän Lännessä, vähemmän korruptoitunut, vähemmän veljeskansa eikä meillä ole pitkää vihanpitoa.

Putin on mielessään jo kauan joko omistanut tai tuhonnut Ukrainan. Kun maa alkoi Krimin valloituksen (2014) jälkeen hakea Natoon, nykyinen sota oli vain Putinin toimeenpanoa vailla.

Puhutaan, että Euroopan turvallisuusympäristö olisi muuttunut. Krimin niemimaan valloituksesta olisimme jotain voinut jo päätellä, mutta ei päätelty, eikä haettu puolustusliittoon. Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli sen sisäisen logiikan mukainen. Se ei muuttanut Euroopan turvallisuusympäristöä sen enempää kuin sota Syyriassa tai Georgiassa.

Vasta Lännen apu Ukrainalle muutti turvallisuusympäristöä; eskalaation riski kasvoi. Silti kyseenalaistan uhan, jonka perusteella nyt haetaan ydinasesateenvarjon alle. Mainittakoon vielä erikseen, että olen ehdottomasti Ukrainan auttamisen kannalla.

Mielestäni Naton puolustelu Putinin arvaamattomuudella perustuu omaan sinisilmäiseen tulkintaamme hyökkäyssodan mahdottomuudesta.

Vaikka Venäjä omalla toiminnallaan ajaa naapureitaan Natoon, se ei kykene näkemään omaa osuuttaan asiassa, vaan vain puolustusliiton uhkaa. Jos Venäjä kokee pakkoa hyökätä tänne, se tekisi sen juuri silloin, kun olemme anomassa Natoon, eli liittoon, joka kääntyy Putinin aivoissa hyökkäysliitoksi.

Sitovia turvatakuita emme muilta saa, mutta samat avut toki, jotka saisimme ilman koko hakemustakin. Ja Putin tietää jo Ukrainan kokemuksestaan, ettemme olisi Euroopan tuen avulla mikään helppo nakki.

Todennäköistä on kuitenkin se, että jos nimemme naapurin silmissä muuttuu ”Suomesta” ”Natoksi”, välit tulevat kiristymään.

Puolustusliitossa oleminen ei ole sekään vailla mahdollisia ongelmia. Suomalaiset voivat joutua sotimaan muiden sotia; paine tuoda ydinaseita maaperälle kasvaa, koska pitkän Venäjä-rajan ansiosta olisimme Naton puskurivaltio.

Liittymättömyyden päätös edellyttäisi enemmän rohkeutta olla kärjistämättä; rohkeutta olla rauhan puolella. Rohkeutta sanoa uhittelevalle naapurille, että: ”emme pelkää teitä niin paljoa, että juoksisimme turvaan Naton helmoihin”.

Olemme sidoksissa niin Länteen kuin Itään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Päätös kumpaan suuntaan tahansa tehdään silti itsenäisesti.

Edistääkö rauhaa enemmän sotilaallinen liittoutuminen vai liittoutumattomuus? Onko pelote ylipäänsä hyvä rauhan tae?

Nyt vain tuntuu siltä, että Sauli Niinistön viisaan neuvon mukaiset jäät ovat monien hatuista sulaneet.

Teemu Laulajainen