Suomen ”Itämeritieteessä” tulisi hyväksyä haastajia

Tieteen luonteeseen kuuluu totuuden etsintä. Tieteenhaarojen sisälläkin on luonnollista haastaa ja jopa kyseenalaistaa yhden totuuden malleja. On valitettavaa, että Suomen Itämeritutkimuksen- ja suojelun sisäpiirissä vallitsee ympäristöliikkeen hegemoninen ryhmäajattelu.

Se pyrkii säilyttämään poliittisen valta-asemansa ja toimintatavat. Haastajat torjutaan ja mollataan yksimielisesti. Suhtautuminen tohtori Martti Lappalaisen kesällä 2018 valmistuneeseen merkittävään väitöskirjaan, ”Itämeren uudistettu diagnoosi ja paradigma”, paljastaa suljetun ajattelun.

Lappalaisen tieteellinen työ ensinnäkin vajettiin valtamedioissa ja ”tiedeyhteisö” torjui väitöskirjan, niin kuin se olisi joku mielipide. Toivon, että muissa Itämeren rantavaltioissa tutkimuslaitokset syventyvät väitöskirjan avaamiin tuloksiin.

Tohtori Martti Lappalainen on kerännyt valtavan tieteellisen aineiston Itämeren käyttäytymisestä, meren sisäisestä ja ulkoisesta ravinnekuormituksesta. Lappalaisen mukaan Itämeren rehevöitymisen yleinen tilannekuva Suomessa on irronnut ulkoisen ravinnekuormituksen selvästä vähentymisestä. Ihmisperäinen fosforikuormitus on vähentynyt merkittävästi, noin 80 prosenttia.

Sisäisellä kuormituksella hän tarkoittaa meressä ja meren pohjasedimenteissä olevia tuhansien vuosien aikana kertyneitä ravinnemassoja, jotka meren kemialliset ja fysikaaliset reaktiot (esim. suolapulssi Pohjanmereltä, tai hapettomuus) saavat liikkeelle.

Suomessa puhutaan vain ulkoisesta kuormituksesta. Sekin on valtaosin luonnon veden ja ravinteiden ikuista kiertokulkua jokien kautta meriin. Suomalainen tiedeyhteisö toistaa viestinnässä tietoisesti suppeaa mielikuvaa, että ravinteet ovat peräisin maataloudesta ja siitä johtuu sinileväkukinnot Itämeressä. Suomalaiset uskovat jo tähän harhaan.

Lappalaisen väitöskirjassa käy selville se, että sinileväkukintojen esiintyminen on Itämerellä jatkunut jo satoja vuosia. 1800-luvulta Lappalainen esittää aineistoja nykytilaa laajemmista sinileväesiintymisistä.

Nekin ovat meren sisäisen ravinnekierron tuotoksia, koska 1800- luvulla ei ollut rantavaltioissa saastuttavia suurkaupunkeja, suurteollisuutta eikä lannoitteita käyttävää parjattua maataloutta. Silti Itämeri kukki silloin. Tämän, jos minkään luuli kiinnostavan kotimaistakin tiedeyhteisöä.

Itämeren tilaa on pyrittävä parantamaan. Lappalainen pitää meren suurimpana haasteena syvänteiden hapettomuutta. Hän esittää niiden ”hapettamista”.

Hapetuksella voidaan vähentää sisäisiä ravinnepäästöjä. Toimenpiteenä se on kallis ja vaativa.

Toivon sydämestäni, että objektiiviset tieteentekijät saadaan Martti Lappalaisen rohkaisemana laajasti mukaan tekemään tuloksellista Itämeren suojelutyötä.

Jukka Tuori

MMM, maakuntaneuvos