Usein kuulee sanottavan, ettei pidä syyllistää. Erityisesti tätä käytetään, kun puhutaan lastenkasvatuksesta.
Olen aina ihmetellyt moista näkemystä. Miksei muka pidä? Ihminen kun tuppaa olemaan sellainen olento, ettei se muuta käytöstään, ellei se tunne syyllisyyttä. Miksi tehdä mitään toisin, jos ei koe tehneensä väärin?
Asia tuli taas mieleen, kun viime aikoina on puhuttu lasten ja nuorten pahoinvoinnista, keskittymisen puutteesta ja heikentyneistä oppimistuloksista. Usein vastauksia näihin haasteisiin haetaan koulusta. Mutta kyllä se on koti, josta kaikki lähtee.
Monet vanhemmat kokevat olevansa hyviä vanhempia (ja monet ovatkin). Lapset puetaan merkkivaatteisiin ja viedään vauvasta lähtien erilaisiin harrastuksiin. Päivähoidossa ja koulussa osataan vaatia meidän Noora-Petterille yksilöllistä hoitoa ja opetusta. Viikonloppuisin kierretään kaikki hoplopit ja hömppäleikkimaat ja kesällä käydään ulkomailla ja matkustellaan ahkerasti kotimaassa.
Lautaselle laitetaan vain luomua ja karkkipäivästä pidetään tiukasti kiinni.
Teineille hankitaan muodissa olevat lenkkarit ja mönkkärit, vaikka ne joutuisi maksamaan kulutusluotolla.
Kuulostaa hyvältä. Ja usein onkin sitä. Mutta...
Samaan aikaan pikkulapsille ei viitsitä lukea, vaikka kaikki tutkimukset osoittavat, että lapsen kehitykselle on eduksi, jos hänelle luetaan pienestä pitäen.
Samat luomuruokaa syövät lapset ja nuoret saavat ylittää ruutuaikasuositukset tuntikaupalla. Näin siitä huolimatta, että tiedetään liiallisen ruutuajan vaikuttavan muun muassa keskittymiskykyyn.
Oli aika shokeeraavaa lukeaviime viikon aviisistamme, että lapset eivät jaksa enää kuunnella, kun heille luetaan. Tai että he jaksavat katsoa elokuvaa vain pienissä pätkissä. Enempään ei keskittymiskyky riitä.
Kun omat lapseni olivat pieniä, heille olisi voinut lukea vaikka päivän. Ja yhdessä vaiheessa kävimme elokuvissa katsomassa kaikki uudet lasten-elokuvat. He istuivat kuin tatit penkeillään, eivätkä inahtaneetkaan. Paitsi tietenkin nauroivat hauskoissa kohdissa.
Leikkimisestä ei edes huvita paljon puhua. Nykylapset eivät osaa leikkiä. Heiltä on tapettu mielikuvistus ja luovuus. Harmi paitsi lasten itsensä kannalta, myös tulevaisuuden Suomen. Luovuudella tulee olemaan iso merkitys tulevaisuuden työelämässä. Sitä paitsi lapsen terve kehitys tarvitsee leikkiä.
Uskon myös, että moni lapsi ja nuori kokee pahoinvointia, koska he eivät tule nähdyiksi ja kuulluiksi. Kehittyvälle ihmiselle on kuitenkin erittäin tärkeää, että hänet nähdään.
Nykyään lapset joutuvat jo pienestä pitäen tottumaan siihen, että he häviävät mielenkiinnossa älylaitteille. Äidit ja isät eivät näe eivätkä kuule, mitä asiaa lapsella olisi, kun oma älypuhelin vie kaiken huomion.
Kun tätä näkymättömyyttään on joutunut nielemään vuosia, ei ole ihme, jos ei tunnu hyvältä.
Eli summa summarum. Jokainen tietää, että lapselle on hyvä lukea. Jokainen tietää, että liiallinen ruutuaika on pahasta. Jokainen tietää, että lasten ja nuorten kunto rapistuu, mutta niinpä vaan lapset kuljetaan joka paikkaan tai he ajavat mopolla.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu.
Kaikki vanhempien toiminta ei todellakaan kuulosta rakkauden teoilta. Siinä on mielestäni syyllistämisen paikka.
”Oli aika shokeeraavaa lukea viime viikon aviisistamme, että lapset eivät jaksa enää kuunnella, kun heille luetaan. Tai että he jaksavat katsoa elokuvaa vain pienissä pätkissä.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.