”Taisin ajatella, että ansaitsin kaiken sen kiusaamisen”

Koko Suomi järkyttyi Koskelan tapahtumista. Tuon yön kauhut olivat traaginen päätös uhrin koko kouluajan kestäneeseen kiusaamisen, väkivallan, syrjimisen ja alistamisen synkentämään elämään.

Uhrin koulutoverit ja surmaajat perustelivat kiusaamista sillä, että uhri oli kiltti, erilainen kuin muut, eikä hän koskaan pistänyt kiusaajille vastaan.

Internetissä on nyt allekirjoitettavana kansalaisaloite, jonka tavoitteena on kirjata kouluväkivalta rikoslakiin. Kansalais-aloite on ollut tekeillä jo vuoden 2020 lokakuusta lähtien, mutta vasta viime päivinä allekirjoitusten määrä on lähtenyt jyrkkään nousuun, epäilemättä Koskelan tapahtumien inspiroimana.

Uhrin kohtalo on koskettanut monia suomalaisia, myös minua, koska tiedän, millaista on olla kiusattu.

Minua alettiin kiusata, kun muutin toiselta paikkakunnalta ja aloitin uudessa koulussa kesken lukuvuoden. Olin huolissani siitä, että saisinko kavereita uudesta koulusta ja paikkakunnalta.

Muistan, kuinka monet välitunnit leikin koulun pihalla yksin. Luokkahuoneesta opin nopeasti tunnistamaan ne suositut oppilaat. Minua kiusattiin kolmannelta luokalta aika lailla yläasteen viimeiselle luokalle asti.

Kiusaaminen oli pääasiassa nimittelyä, syrjimistä ja ulkopuolelle jättämistä. Minusta keksittiin pilkkaavia vitsejä ja lempinimiä, joita huudeltiin monta kertaa kesken oppitunnin niin, että opettajat eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse.

Olen onnellinen siitä, että koulumenestykseni ei kärsinyt kiusaamisen takia, vaan kaikesta huolimatta sain suoritettua peruskoulun läpi ilman ongelmia ja pärjäsin tietyissä aineissa kiitettävästi.

Osa kiusaamisesta oli niin hienovaraista ja ovelaa, että olen vasta nyt ymmärtänyt sen olleen puhdasta kiusaamista.

Muistan kerran, kuinka iloinen olin siitä, kun eräät luokkani suosituimmista tytöistä kutsuivat minut heidän luokseen. Iloni loppui lyhyeen, kun tajusin, että minut oltiin kutsuttu sinne vain sen takia, että he saisivat nöyryytyksestäni uusia vitsejä keskenään naurettavakseen.

Kiusaamisen aiheena oli useimmiten ihonvärini, jonka olen perinyt srilankalaiselta isältäni. Neekeri, hiekkaneekeri, mustalainen, kameli, mulatti, näitä haukkumanimiä kuulin koulussa lähes päivittäin.

Minua haukuttiin myös vaatteistani. Perheelläni ei niinä aikoina ollut varaa ostaa merkkivaatteita, vaan suurin osa vaatteistani oli ostettu kirpputorilta tai saatu lahjoituksina, joten minulla ei ikinä ollut niitä sen ajan uusimpia muotivillityksiä, joita kaikilla muilla oli.

Koska pukeutumiseeni alettiin kiinnittämään paljon huomiota, minua ahdisti mennä kouluun, sillä pelkäsin, että voinko pukea päälleni yhtäkään vaatetta, josta ei seuraavaksi keksittäisi jotain haukuttavaa.

Mitään fyysistä ei ikinä tapahtunut, onneksi.

Luokallani oli muutama ystävällinen oppilas, jotka olivat mukavia minulle ja sain heistä seuraa välituntisin ja myös vapaa-ajalla. Yksi pelastukseni saattoi myös olla se, että minulla oli lapsena erittäin vilkas mielikuvitus ja pääsin pakoon ikäviä asioita niin sanottuun haavemaailmaani ja kirjoitin paljon tarinoita ja runoja.

Minulla oli peruskouluaikoina niin huono itsetunto ja olin hyvin epävarma itsestäni, että oikeasti taisin ajatella, että ansaitsin kaiken sen kiusaamisen silloin. Inhosin katsoa itseäni peilistä, halusin enemmän kuin mitään olla joku toinen. Vihasin ääneen lukemista ja luokan edessä esiintymistä, ja kärsin vielä näin aikuisenakin jonkinasteisesta esiintymispelosta.

Tiedostin sen, että olin erilainen kuin muut. Tykkäsin saada muut nauramaan, minulla oli outo nauru ja vähän erikoiset jutut. Innostuin helposti ja innostukseni saattoi mennä usein yli.

Olin todella ujo, herkkä, kiltti ja epätoivoisesti toisten hyväksyntää kaipaava. Jonka takia puolustin todella harvoin itseäni, yleensä otin kaiken aina vain vastaan ja sitten itkin koulun jälkeen yksin huoneessani. Minulla oli outo logiikka, sillä ajattelin, että minusta pidettäisiin vielä vähemmän, jos puolustaisin itseäni.

Kaiken sen kiusaamisen ja haukkumisen jälkeenkin kaipasin vielä hyväksyntää kiusaajilta ja suosituilta oppilailta. En ole saanut keneltäkään ikinä mitään anteeksipyyntöjä, enkä niitä tarvitsekaan, sillä olen jo jatkanut eteenpäin. En odota heidän ajattelevan paljon minua, vaan luulen, että osa ei edes välttämättä muista tai tajua tehneensä väärin.

Kannan edelleen kiusaamisen arpia mukanani, olen vain tullut taitavammaksi niiden piilottamisessa. On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi Koskelan uhri palasi kiusaajiensa luo kerta toisensa kiusatuksi tulemisen jälkeen ja pitäen heitä edelleen ystävinään.

Minä kuitenkin ymmärrän. Epävarman, vaikutuksille alttiin nuoren mieli ei toimi samalla tavalla kuin elämästä oppineen aikuisen. Ikinä ei kannata aliarvioida sanojen voimaa, sillä erilaiset haukkumanimet voivat jättää kiusatulle ikuiset henkiset arvet.

Hyvä sääntö on se, että toiselle ei saa sanoa niin, mikä satuttaisi itseään, vaan omista sanomisista täytyy kantaa vastuuta. Fyysistä väkivaltaa tarvitsee tuskin edes perustella, että miksi se on väärin.

Kiusaamisella ei saa mitään hyvää aikaiseksi, ei edes kiusaaja saa siitä oikeasti itselleen parempaa oloa. Jokaisella on oikeus käydä koulua, tehdä töitä ja elää yhteiskunnassamme tuntematta itseään uhatuksi, syrjityksi tai nöyryytetyksi. Siksi, jos näet jotakuta kiusattavan, koulussa, työpaikalla, ihan sama missä, niin mene ihmeessä siihen väliin ja puutu asiaan.

Hiljainen hyväksyminen on yhtä pahaa kuin kiusaaminen ja kokemuksesta tiedän, että se jää, tai ainakin sen pitäisi jäädä kolkuttamaan omaatuntoasi.

Julia Maanawadu
Kirjoittaja on Länsi-Suomen kolumnisti