Takaisin luontoon

Oli vihdoinkin se aika vuodesta.

Miehen elämä oli muuttunut kaupungin kihinässä sietämättömän ahtaaksi. Sisällä paloi halu päästä asvalttiautomaasta lähemmäs aitoa ja alkuperäistä.

Miehen oli päästävä kesäksi mökille. Takaisin luontoon.

Iso auto murisi raskaasti mutkissa ja kaartui lopulta sorattuun pihaan. Dieselhiukkasten ja kivipölyn laskeuduttua mies vetäisi keuhkonsa täyteen puhdasta ilmaa.

Mökki oli ollut vaatimaton, mutta siitä oli investoimalla sukeutunut kunnollinen kakkosasunto, jossa mies sai elää rauhassa luonnon keskellä ja kaukana turhuuksien turuilta.

Vaan ei ihan heti. Pöydällä oli papanoita ja laajakaistareitittimen johto oli järsitty poikki.

Mies kaivoi kaapinperältä loukut, viritti ne ja laittoi tekstarin tutulle tilalliselle. Häneltä saisi vielä kunnon myrkkyä, jota eivät vihervasemmiston venkoilun vuoksi enää myy kuluttajille.

Enää eivät jyrsijät tunkisi väkisin lähietäisyydelle ja ottaisi sitä, mikä oli miehen omaa.

Mies ei silti pystynyt rentoutumaan, sillä ininä alkoi olla ahnasta. Tilanne oli tuttu, eikä mies tällä kertaa jäisi kakkoseksi.

Ihosuihke ei toimi eikä savu liioin. Verkon alle piiloutumiseen miehen miehisyys ei taipunut. Oli otettava kovemmat aseet käyttöön.

Mies kaivoi takakontista kaasukäyttöisen myrkynlevittimen, sähköisen hyttysimurin, ultraviolettivalolla houkuttelevan käristimen ja muutaman muun teknisen ihmeen.

Kohta olisi piha tyhjä ötököistä. Linnut saisivat taas pesiä rauhassa ja mies nauttia ansaitsemasta luonnollisesta levosta.

Tai sitten ei.

Rannassa pilkotti pökäle, ja toinenkin.

Mies tajusi, että NE ovat nyt jo täälläkin. Valkoposkihanhimokomat.

Miehen oli pitänyt jo aiempina kesänä niellä se, että viiden kilometrin päähän oli ilmaantunut merimetsoyhdyskunta. Olivat tappaneet puut paskallaan, eikä saareen ollut enää menemistä.

Ei mies siellä ollut ennenkään käynyt, mutta siitä ei ollut kyse. NE tulivat lupaa kysymättä.

Ja nyt vielä hanhenpaskaa omassa rannassa. EU pilasi tämänkin loman.

Mies paineli kiukuspäissään laiturikuselle ja katseli ympärilleen.

Ranta oli ruopattu pari kesää sitten, ja pohjaksi tuotu muovisen kankaan päälle kuorma-autollinen hienoa hiekkaa. Nyt siinä kasvoi mitälie näkinpartaisia.

Viheliäistä! Pohjan siivous olisi taas edessä viimeistään ensi vuonna tai sitten saunapulahdukset saisi unohtaa. Kuka nyt uisi limaisten kasvien keskellä.

Tässähän hukkuu vielä paskaan, mies puhisi ja ravisteli viimeiset pisarat.

Onneksi saunassa oli poreallas ja pihassa palju.

Paitsi että palju oli jäänyt varjoon.

Koivikko oli kasvanut vuodessa niin paljon, että puut pudottivat lehtiä paitsi paljuun niin myös miehen ylpeydelle, sipisiistille pihanurmelle, jonka parturointi päälläistuttavalla oli mukavaa mökkipuuhaa.

No, moottorisahalla ne tokenevat.

Rysähtävien koivujen takaa aukevava näkymä paljasti, että niemeen oli keväällä noussut toinenkin mökki. Ne lisääntyvät kuin merimetsot.

Minnekään ei enää voi mennä, mies ähisi korjatessaan rantatonttinsa raja-aitaa.

Edes koiraa ei voinut päästää vapaana metsään. Lähiseudulle oli tunkeutunut susipari.

Entä meteli sitten? Omassa (kakkos)kodissakaan ei saanut olla rauhassa.

Lokkien ja vesilintujen melu oli viime vuosina jostain syystä vähentynytt, mistä mies oli mielissään.

Takapihan lehdossa lesosi kuitenkin yhä satakieli yöt pääksytysten, vaikka mies oli yrittänyt pelotella sen tiehensä variksenkuvilla ja haukkaleijoilla. Eikä siinä kaikki: nyt pihapiiriin oli lyöttäytynyt myös käki, joka kukkui juuri silloin, kun mies halusi nukkua.

– Mene metsään metelöimään! mies mylvi.

Eihän terassilla kuullut edes urheiluselostuksia, vaikka veti volat tappiin.

Miehen loma jatkui samaan malliin, mutta – kuten lomilla tapana on – se oli ohi ennen kuin tuntui kunnolla alkaneenkaan.

Ennen pitkää edessä oli paluu sivistyksen pariin.

Se tuntui aina yhtä vaikealta. Mieluummin mies jäisi mökille ja olisi osa luontoa.