Tämä ei ole vitsi

Parasta mitä voit työnantajaltasi saada? Palkankorotus? Isompi työhuone? Lisää lomapäiviä?

Kelpaisi varmasti, mutta ulkoiset kannusteet muuttuvat nopeasti itsestäänselvyyksiksi, jotka eivät enää motivoi.

Siis jotain vielä parempaa. Mikä varmistaa, että jatkossakin sinulla on merkityksellinen työ joka tuo toimeentulon ja hyvinvoinnin elämääsi?

Parasta, mitä tämän päivän työelämässä voi toivoa, on vaativa työhaaste.

Se on ponnahduslauta osaamisen tasolle, jonne tekoäly, robotit ja automaatio eivät yllä. Muuten se olisi annettu niiden hoidettavaksi.

Haasteen tulisi olla nykyistä osaamistasoa vaativampi, mutta valmiuksien pohjalta saavutettavissa.

Se antaa mahdollisuuden päivittää omia kyvykkyyksiä, hankkia uunituoreita tietoja ja taitoja tulevaisuutta varten.

Samalla työhaaste ruokkii sisäistä motivaatiota.

Vaativa työhaaste voi vaikuttaa kuin kallis koulutus.

Sillä erotuksella että sen suorittamisesta maksetaan palkkaa. Samalla synnytetään todennäköisyys, että jatkossa maksetaan vielä parempaa palkkaa.

Todellinen jättibonus on kyseessä, jos tällaisen työhaasteen saa tiimisi. Yhdessä on mahdollisuus päästä merkittävästi pidemmälle.

Olen ollut usein tilanteessa, jossa työyhteisö kohtaa itselleen uuden haasteen. Kellään ei ole vastausta, miten siihen suhtautua. Nousee esiin ajatus, voisiko organisaation ulkopuolinen konsultti antaa meille vastauksen.

On monia asioita, joissa kannattaa hyödyntää ulkopuolista osaamista. Uusiin haasteisiin vastaaminen ei kuulu niihin.

Ei ulkopuolisilla konsulteillakaan ole ratkaisuja olemassa. He ottavat hyvästä hinnasta oppimismahdollisuuden vastaan.

Mikä on lopputulos? Seuraavan kerran uuden haasteen kohdatessaan kyseinen organisaatio on entistä enemmän eksyksissä ja samalla sen riippuvuus ulkopuolisista toimijoista on kasvanut. Itse keskitytään perusnäkkileipään, ja konsultit saavat kirsikkakakut.

Ollaan vaarallisella tiellä.

Keskeinen kysymys onkin, miten työorganisaatiot suhtautuvat uusien haasteiden oppimismahdollisuuteen. Samalla ratkaistaan palkkaneuvottelut.

Toimialat tai ammatit eivät enää ole samalla tavalla yhtenäisiä palkkatasossa kuin ennen. Palkkaerot ovat kasvaneet yritysten välillä, eivät niiden sisällä. Oppivassa yrityksessä kaikilla on parempi palkka.

Mistä sitten tuntee oppivan organisaation? Työyhteisön tapaan toimia kuuluu uteliaisuus ja tietämättömyys voimavarana, ei peiteltävänä häpeän lähteenä.

Se ei sorru pitämään menestystään pysyvänä olotilana. Ihmisten erilaisuus on vahvuus, koska se tarkoittaa monipuolisempaa harkintaa ja näkemyksiä. Mielipiteiden sanomista ja avointa keskustelua rohkaistaan. Epäonnistuminen nähdään tienä oppimiseen.

Luottamus voitelee oppivan organisaation vuorovaikutuksen. Rakentava palaute on oppimisen mahdollisuus.

Johtaminen ei perustu vallan näyttämiseen, vaan tukemaan jokaisen työntekijän aitoa arvostusta ja kasvua parhaimpaansa.

Pelolle ei anneta sijaa.

Viime keväisen kyselyn mukaan työnantajat näkivät työntekijöiden merkittävänä heikkoutena urautumisen, kaavoihin kangistumisen ja muutosvastaisuuden. Jos henkilölle on 20 vuotta osoitettu sama toimenkuva päivästä toiseen, on vaikea olla urautumatta.

Jokaisen työntekijän kasvupolku on osa oppivan työyhteisön DNA:ta. Mahdollisuus oppia uutta ja kehittyä on nousemassa palkkaa paremmaksi houkuttimeksi nuorille valmistumisen jälkeistä työpaikkaa valittaessa.

Uudet ideat, opit ja innovaatiot tarttuvat kuin nyt ajankohtaiset kausi-influenssat.

Mitä enemmän erilaiset ihmiset ovat keskenään tekemisissä, sitä todennäköisemmin tartunta tapahtuu.

Ja mitä heikompi on vastustuskyky, sitä todennäköisemmin opimme uutta.

Rokotus oppimista vastaan koostuu ylimielisyydestä, epäonnistumisen pelosta ja itsekeskeisestä halusta näyttää fiksulta. Niitä on syytä näinä aikoina välttää.

Oppimisen tartunta vaatii rohkeutta uuden edessä näyttää joskus hölmöltäkin, mutta se kannattaa.

Sitä voi kokeilla vaikka pyytämällä vaativaa työhaastetta.

”Parasta, mitä tämän päivän työ- elämässä voi toivoa, on vaativa työhaaste.”