Terrorismi on tullut uniini. Nukun levottomasti ja löydän itseni epätodellisesta, kaoottisesta ja pelon täyttämästä maailmasta yhä useampana yönä.
Yhtenä hämäränä hetkenä unen ja valveen rajamailla havahdun.
En sittenkään pelkää lasteni joutuvan massamurhatuksi. Pelkään terrorin uhkaa, jonka toteutuminen on paljon todennäköisempää.
Pariisin isku tai syvät haavat Lähi-Idässä ja Afrikassa, uusi kylmä sota ja muu globaali vastakkainasettelu ovat painavia pilviä horisontissa.
Järkyttävää, epähumaania ja pelottavaa, mutta ei varsinaisesti mitään uutta.
Eniten minua on havahduttanut muutos (tai todellisuuden paljastuminen) omassa kotimaassani.
Yhä useampi tuikitavallisena pitämäni perheenisä tai -äiti on osoittautunut itsekkääksi ihmisvihaajaksi.
He lietsovat vihaa sukupuolivähemmistöä, yhteiskunnallista näkemystä, etnistä taustaa tai milloin mitäkin ihmisryhmää tai -yksilöä vastaan.
He julistavat sanomaansa avoimesti sosiaalisessa mediassa, omalla nimellään ja omilla kasvoillaan.
Lastensa syntymäpäiväkuvien ja kissavideoiden lomassa he maalaavat hyvin tarkkoja mielikuvia tai suunnitelmia kidutuksesta, tappamisesta ja näihin sopivista menetelmistä.
Ihmisjoukkoja repivää pelonlietsontaa, silmitöntä vihaa, ahdasmielistä luokittelua, mustavalkoista vaihtoehdottomuutta, stigmatisointia.
Käsittämätöntä empatian, suhteellisuudentajun ja todellisuudentajun puutetta. Niiden lietsontaa, joille pelkkä sanasota ei riitä.
Mitä se on, ellei terrorismia?
Vaikeille lähtökohdille tai omien voimien riittämättömyydelle ei tahdo riittää enää ymmärrystä.
Koulukiusattu saa syyttää itseään, henkinen kyvykkyys ja köyhyys ovat asennekysymyksiä. Homot eheytykseen, pakolaiset palautukseen.
Ja kaikki tämä siirretään mallina suoraan omille lapsille. Siis seuraavalle sukupolvelle – sille, jonka piti sodanjälkeisen ajan varjon poistuttua kasvaa entistä globaalimmaksi ja avarakatseisemmaksi.
Hetken näytti jo siltä, että ihminen voisi Suomessa saada vähän enemmän tilaa olla oma itsensä. Hetken kuvittelin, että yhteisöllisyys herää.
Sain itseni uskomaan, että suunta on parempaan eikä huonompaan.
Tuntemukseni oli ehkä sittenkin pilvilinna, joka on viime aikoina romahtanut perustuksiaan myöden.
En tiedä, miten selviämme koko maailmaa koskevista uhista, kuten Isiksestä tai ilmastokatastrofista, jos käsitys ihmisyydestä on hukassa jo kotona.
En pelkää terroristeja. Pelkään maailmaa, jota he luovat lapsilleni.
Siinä maailmassa on vain yksi tapa ajatella, olla ja elää. Naapuri kyttää toistaan ja ilmiantaa vääristä ajatuksista.
Siinä maailmassa demokraattinen oikeusvaltio on kulissi, jonka takana toteutetaan paikallista lynkkauslakia paikallisin itsevaltuutetuin voimin.
Ihmisistä nähdään vain se, mikä erottaa – ei sitä, mikä yhdistää. Totuudeksi riittää se, mikä sopii omaan ennakkoluuloihin.
Vaikka olen biologi, uskon naiivin hippileimankin uhalla universaaliin rakkauteen. Tästä en voi luopua, koska samalla luopuisin käytännössä kaikesta.
Siksi heikommasta täytyy pitää huolta. Siksi vihalle ei saa antaa valtaa. Siksi ihmisoikeudetkaan eivät ole mielipidekysymys.
Terrorismi on tullut uniini. Tai pahempaa: todellisuus on saanut painajaismaisia piirteitä.
Jami JokinenKirjoittaja on Marva Median ympäristötoimittajajami.jokinen@marvamedia.fi
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.