Tohtori Esperanto Suomessa

Yhteisen kansainvälisen suunnitelmakielen alullepanija – ei ”luoja” eikä ”tekijä”, sellaisia nimityksiä hän ei hyväksynyt – Ludwik Lazar Zamenhof (1859 – 1917) julkaisi ehdotuksensa heinäkuun 26.7.1887. Niinpä 26. heinäkuuta on nimitetty kielellisten oikeuksien päiväksi. Hänen käyttämänsä nimimerkki Doktoro Esperanto, toiveikas tohtori, on vakiintunut kielen nimitykseksi.

Zamenhof kävi kerran Suomessa. Sataseitsemän vuotta sitten tehty matka ei ollut miellyttävä. Hän lähti puolisonsa Klaran kanssa kotoaan Varsovasta kohti Pariisia ja kymmenettä esperanton maailmankongressia, johon oli ilmoittautunut siihenastisten kongressien suurin osanottajajoukko, 3739 henkilöä. 1.8.1914 Saksa julisti Venäjälle sodan, ja Kölniin ehtineet Zamenhofit määrättiin poistumaan välittömästi maasta.

Pariisiin ei ollut menemistä; Saksa julisti sodan Ranskaa vastaan kahta päivää myöhemmin, ja Pariisiin jo ehtineillä esperantisteilla oli suuria vaikeuksia päästä paluumatkalle ja selvitä kotiin.

Helppoa ei ollut Zamenhofeillakaan: Saksan itäraja oli suljettu. Oli pakko kiertää. Heidän täytyi matkustaa junalla Pohjanlahden ympäri ja edelleen Pietarin kautta Varsovaan.

Tuhannet Venäjän asukkaat joutuivat kiireesti lähtemään Saksasta ja sen valtaamilta alueilta Belgiasta ja Ranskasta ja hankkiutumaan miten taisivat takaisin. Suomi oli käytännössä ainoa tsaarivaltakunnan nurkka, jonka kautta se onnistui.

Pienen Rauman kaupungin satama oli lyhyen aikaa Euroopan vilkkaimpia matkustajasatamia, sillä se oli ainoa, johon saksalaiset sallivat turvatun henkilöliikenteen. Raumalta pääsi junalla Tampereelle ja edelleen Pietariin. Kaikki laivat eivät kyllä olleet turvallisia. Sotivat osapuolet pidättivät toistensa laivoja ja internoivat niitten miehistöjä.

Eräs heistä oli nuori raumalainen merimies Onni Harpio, joka vietti sotavankina kaksi vuotta. Sittemmin hänestä tuli kirjaltaja ja Länsi-Suomen sanomalehtipainon faktori. Esperantistina hän tapasi vuonna 1922 Klara Zamenhofin.

Zamenhofit eivät siis päässeet laivalla eteläiseen Suomeen. Pakomatka on aina inhottava ja pelottavakin, vaikka ei olisikaan hengenvaarassa. Tiedämme tuosta paluumatkasta vain, että he pääsivät kotiin Varsovaan 15. elokuuta. Zamenhof ei ole missään talteen ja tietoon jääneessä kirjoituksessa kuvannut rasittavaa matkaansa.

Ludwik Zamenhof ei ehtinyt nähdä Euroopan yli nelivuotisen itsemurhaprosessin päättymistä. Hän omistautui käännöstöille ja aatteellisille näkemyksilleen, joitten ydin on sanassa ”homaranismo”, ihmiskunnan jäsenyys. Hänen elämänsä päättyi sydänkohtaukseen 14. huhtikuuta 1917.

Klara Zamenhof pääsi miellyttävämmälle Suomen matkalle kahdeksan vuotta onnettomasti keskeytyneen Pariisin matkan jälkeen, kun Esperanton 14. maailmankongressi oli Helsingissä. Silloisessa Suomessa suuri kansainvälinen kongressiviikko oli iso tapaus.

Onni Harpio kertoi minulle 46 vuotta myöhemmin kongressista ja talkootyöstään sen aikana. Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat ikkunoita maailmaan, erilaisia kuin rahtilaivan jungmannin ja sotavangin siihenastiset. Kuuluisuuksista pieni vanha rouva, Klara Zamenhof, teki vaatimattomalla esiintymisellään suurimman vaikutuksen.

Sotien ja vainojen vuoksi on jouduttu myöhemminkin peruuttamaan ja siirtämään esperanton maailmankongresseja. On myös liian tavallista, että kongressiin pääseminen on vaikeaa. Tampereella 1995 kongressia tervehti piiritetystä Sarajevosta henkensä uhalla ulos päässyt osanottaja. Lahden kongressiin 2019 eivät kaikki halukkaat onnistuneet saamaan kotimaansa passia, Suomen viisumia tai lentolippua. On paikkoja, joihin ei pääse ja joista ei pääse.

Zamenhofin haaveilema maailma ei ole valmis.

Tuomo Grundström