Muistan pappani vain kumarana miehenä. Hän oli mylläri. Jauhosäkit olivat jättäneet jälkensä.
Painija tunnetaan kukkakaalikorvistaan, rodeoratsastaja länkisääristään.
Winston Churchillin mukaan me muotoilemme rakennuksemme, ja sen jälkeen rakennukset muotoilevat meidät. Luomalla ympäristöämme muokkaamme itseämme.
Fyysinen olomuotomme ei kuitenkaan käänny mille mutkalle tahansa. Sillä on rajoituksensa. Ruumis on petturi, vastasi Claes Andersson kuulumisiin viimeksi nähdessämme.
Ruumiimme on paljon vanhempi kuin me. Sen kehitys mitataan miljoonissa vuosissa.
Jossain vaiheessa ihmisen tiedollinen kehitys irtaantui biologisesta kehityksestä kulttuuriksi. Kykenimme luomaan asioita, jotka siirtyvät tiedostettuna todellisuutena seuraaville sukupolville.
Tutti on olemassa vauvaa varten valmiina, ilman että jokaisen vanhemman täytyy se erikseen jälkikasvulleen keksiä. Tässä eroamme muista elollisista.
Kyvyllä on puolensa. Filosofi Martha Nussbaumin mukaan pelko syntyy ihmisen fyysisen ja tiedollisen kehityksen eriytymisestä, jälkimmäisen ollessa niin paljon edellistä nopeampi.
Tiedolliselle minällemme normaalilta näyttävä ympäristö voi olla ruumiillemme yhtä shokeeraavaa kuin avantouinti.
Lukuisat fyysiset ja psyykkiset sairaudet ja vaivat ovat luomamme ympäristön laukaisemia.
Ilmastonmuutoksessa ihminen muuttaa ympäristöään vauhdilla, mihin evoluution realiteettien mukainen biologinen ihminen ei ehdi sopeutua.
Pelkoa kehityksen pitääkin aiheuttaa. Siksi kulttuurisen tietoisen ihmisen on löydettävä ratkaisut, jolla biologinen ihminen pelastetaan.
Tuolilla on pitkä, mutta ei arkipäiväinen historia. Tuoli kytkeytyi valtaan. Se oli tarkoitettu harvoille ja valituille. Valtaistuin symboloi hallitsijan auktoriteettia. Tieteessä huiput etenivät oppituolin haltijaksi. Oikeutta jaettiin tuomioistuimelta. Englanniksi puheenjohtaja on tuolimies.
Ei ihme, miksi nuorempien huomaavaisuutta luovuttaa istuin iäkkäämmille on valvottu tarkkaan.
Nyt olemme demokratisoineet tuolimme. Arvioiden mukaan maailmassa on yli 50 miljardia istuinta. Kun soitto lakkaa, jokaiselle löytyy tuoli.
Teollisuusyhteiskunta kytki ihmistyön koneeseen, nykyinen tietotyö on lukinnut meidät tuoliin.Istuttuamme aamiaispöydässä matkaamme ajoneuvossa istuen istuma-asennossa tehtävään ansiotyöhön päästäksemme taas matkustamaan turvavyöllä valjastettuna pylly tiukasti penkissä nauttimaan kodin sohvalle viihdetarjonnasta.
Välillä käymme vessassa, no.....istunnolla. Toimistotyötä tekeville 12 tunnin päivittäinen istuminen ei ole harvinaista.
Ymmärrämme, että pieneen häkkiin liikkumattomuuden tilaan ahdettu tuotantoeläin ei voi voida hyvin.
Vertailu häkkieläimen ja ihmisen välillä toimii, vaikka kukaan ei meidän vapauttamme rajoitakaan. Paitsi se ympäristö, elintavat ja työskentelyn muodot, joihin olemme itsemme ahtaneet.
Wolffin lain mukaan luihin kohdistettu rasite parantaa niiden tiheyttä. Ja toisin päin, ilman rasitetta luut heikkenevät.
Rasite on viesti elimistölle siitä, että on tärkeää käyttää energiaa vahvistamaan kyseisiä luita. Käyttämällä vahvista, käyttämättä heikennä.
Tässä on istumisen kirous. Luihin kohdistuva rasitus ja lihasten aktiivisuus poistuu. Vaikka istuminen on mukavaa, se ei ole hyväksi.
Ensimmäiseen koulupulpettiini oli ujuttauduttava istumaan.
Pulpetti itsessään pakotti selän suoraan ja asennon muuttumattomaksi, jos ei ruvennut makaamaan pulpetin päällä, ja siihen opettajan kuri ei antanut tilaa. Kyky istua hiljaa tottelevaisena selkä suorassa ei ole tulevaisuuden avaintaitoja. Liikkuva mieli ja liikkuva keho kulkevat käsi kädessä, ja ne taidot on omaksuttava jo koulussa.
Vybarr Cregan-Reid kuvaa kirjassaan Primate Change, miten ihmisen kulttuuriset vallankumoukset ovat runnelleet fyysistä ruumistamme.
Kirjan jälkeen ymmärrän, miten lauseet ”istuminen on pahasta” tai ”kävely kannattaa” pitävät sisällään isomman viestin ihmisenä elämisestä.
Liikkuessamme olemme ”kotonamme”.
Kaikki mikä on mukavaa, ei ole meille hyväksi.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.