Mikään salaisuus tuskin kenellekään on, että suurten omakotitalojen kauppa on vaikeutumassa kaikkialla Suomessa. Mutta aika lailla vähäistä julkinen keskustelu on, kun aletaan miettiä oman paikkakunnan tilannetta.
Raumalla liian moni asia on jo perinteisesti arkaluontoinen, vaiettava tabu. Väitän, että tämä myymättömien omakotitalojen ongelma on meillä suorastaan räjähtämässä käsiin – vaikka esimerkiksi asunnonvälittäjät eivät tällaisen totuuden puhujalle yökortteeria tarjoa.
Hys-hys-meiningillä kun edetään, niin ongelmaa ei ole. Eivätkä ole harvinaisia sellaisetkaan tekstarikommentit, että tutkijat eivät saisi hiiskahtaakaan muuttotappiosta tai kaupungin kehnosta vetovoimasta, sellainen on epäisänmaallista ja huonoa mainosta Raumalle!
Vaikeneminen ei kuitenkaan tosiasioita poista. Jos Rauma ei muuttajia houkuttele, eivät talotkaan mene kaupaksi.
Nimitän tätä talopommiksi. Jos seuraa kiinteistönvälittäjien nettisivuja, niin väkisin huomaa, että samat talot ovat myytävien listalla vuosikausia. Kolme vuotta alkaa olla aivan tavallista, eikä viisi-kuusi vuotta mitenkään ainutlaatuista.
Syitä suurten omakotitalojen myynnin hiipumiseen on useita. Keskeisin lienee se tosiasia, että lähimenneisyydessä perheessä oli usein kolme-neljä lasta, monesti enemmänkin. Tämän vuosituhannen edetessä yksi- tai kaksilapsiset perheet alkavat olla normi. Tilaa on taloissa liikaa.
Toinen syy talojen olemattomaan kysyntään on vähänkin uudempien kohdalla myyntihinta. Vielä viisitoista vuotta sitten Raumalla tehtiin velkarahalla kauppoja yli neljän sadan tuhannen euron hintaisista pytingeistä. Tänään tiedetään, että kysyntää olisi lähinnä 150 000 euron kodeista, kooltaan reilu sata neliötä. Siis tuollainen entisaikojen rintamamiestalo. Paha vain, että ne ovat elinkaarensa päässä.
Sitä paitsi: monilla nuorilla alkaa olla kokemusta siitä, että esimerkiksi avioeron jälkeen mammuttilainojen maksaminen tai jo pelkästään rajusti kohonneet ylläpidon kustannukset ovat ylittämätön pulma. Sana on siis kulkenut, ökytaloja nuoriso ei enää halua ristikseen. Eivätkä nuoret ole enää myöskään remonttitaitoisia, joten ”sopii kotikorjaajille” ovat talovanhusten ilmoittelussa kuollut mainoslause.
Mitä näille myynnissä oleville ja luultavasti myymättä jääville taloille lopulta oikein tapahtuu? Suomessa on edelleen neljä vuodenaikaa. Asumaton talo rapistuu muutamassa vuodessa sellaiseen kuntoon, että peruskorjaaminen vie uuden hinnan.
Entä mikä todellisuudessa on kiinteistön käypä arvo, jos siinä pidetään toistakymmentä esittelyä, eikä yhtään katsojaa käy?
Paperilla on hintalappuna 250 000 euroa, mutta onko talon arvo tuolloin todellisuudessa vain 50 000? Vai vieläkin vähemmän? Milloin koittaa päivä, jolloin myynti-ilmoituksiin ilmestyy olematonta kysyntää vastaava hinta?
Jos oikein ryhdyn miettimään, paljonko Raumalla ja lähiseudulla on näitä myyntikelvottomia taloja ja millä suunnalla erityisesti, niin alan kaiketi liikkua todella tulenaralla alueella.
Pelkällä arkikokemuksella osaan reilun kilometrin säteellä Kauppatorilta näyttää parikymmentä taloa, jotka on joko kokonaan poistettu myynnistä tai esiintyvät myyntilistoilla vuodesta toiseen – turhaan. Todellisuudessa niitä on paljon enemmän, täysin autioituneita joukossa. Ainakin Uotila on palvelujen katoamisen jälkeen muuttunut hylkiöalueeksi. Talojen arvo lienee romahtanut puoleen.
Lähimaaseudun kiihtyvä tyhjeneminen taas aiheuttaa sen, että kun matka Kauppatorilta venyy yli kymmenen kilometrin mittaiseksi, niin myyntivaikeudet tulevat vastaan. Yli parinkymmenen kilometrin päässä moni luopuisi talorähjästään kymppitonnilla, pääasia ettei se jää perillisten murheeksi. Moni joutuu korjaamaan kotiaan, vaikka rahat menevät sijoituksena kankkulan kaivoon.
Myönnän nöyrästi, että nämä madonluvut ovat omia arvioitani. Mutta pahaa pelkään, etten ole aivan harhapoluilla.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.