Työelämän vaiettu salaisuus

Kuva: Jere Gronberg

17 415.

Siihen lukuun päädyin, kun yritin haarukoida monessako työkokouksessa olen elämäni aikana ollut.

Hävettää myöntää, että luku on todennäköisesti alakanttiin. Olen osallistunut kokouksiin kaikilla mantereilla, kaikkiin kellonaikoihin ja kaikissa mahdollisissa rooleissa. Etäkokoukset ja kävelevät kokouksetkaan eivät ole minulle vieraita.

Jos kokemus kerryttää osaamista (mitä se ei välttämättä tee), olen kokousten erityisasiantuntija.

Kokoukset ovat työelämän vaiettu salaisuus. Ne rytmittävät työpäivän, niitä on kuin metsässä puita, mutta niihin ei erityisesti kiinnitetä huomiota.

Jokaiselle uudelle tietojärjestelmälle löytyy järjestelmäasiantuntija, mutta ammattinimikkeistä ei löydy kokousasiantuntijaa, -mestaria tai kokoushallinnan muotoilijaa.

Ei taida oppilaitoksissa olla kokousteknikon tutkintoakaan, vaikka käytännössä kasvava joukko meistä tietotyön tekijöistä viettää suuren osan työajasta kokouksissa.

Kokous on kuin tavaratalossa soiva muzak, se on sijaistoiminto joka mahdollistaa tärkeämmän toiminnon.

Vuorovaikutus on keskiössä. Ei kuitenkaan kokouksen osanottajien kesken, vaan osanottajien ja ulkoisen maailman välillä.

Sen varmistavat älypuhelimet tai kannettavat, jotka on sijoitettu jokaisen eteen kuin aseet lännenelokuvien saluunapöydissä.

Kokouksen aikana voi hengähtää, introvertit (kuten minä) saavat olla rauhassa omien ajatustensa kanssa, sähköpostit ja somepäivitykset tulee hoidettua ja lomavarauksetkin tehtyä. Sillä välillä kun puhelinta ei avata, sen pintaa hitaasti kosketellaan herkkyydellä, josta puolisot kotona olisivat tyytyväisiä. Kokous on vuorovaikutuksen väärinkäyttöä.

Kokouksen pelisäännöt ovat ajalta, jolloin puhelut yhdistettiin sentraalisantran kautta.

Esityslista on tehty suojaamaan, ettei kukaan, puheenjohtaja vähiten, joudu kohtaamaan mitään uutta ja yllättävää. Kokousrutiinit muodostavat turvallisen muurin erilaisuuden ja uusien ajatusten kohtaamista vastaan.

Kokous pysyy pystyssä, vaikka kenenkään ei tarvitse keskittyä sen pystyssä pitämiseen. Kokous on itsepetos kollektiivisessa muodossa.

Suomessa, yhdistysten luvatussa maassa, kokouskäyttäytyminen opitaan yhdistysten kokouksissa, ja sitä ”muut mahdolliset asiat” -käytäntöä sovelletaan sitten työelämässä. Ilo ja nauru ovat sallittuja vain kokouksen ulkopuolella.

”Mennään asiaan” on puheenjohtajan tärkein fraasi. Luova ajattelu ei ole toivottua kokouksissa, koska sitä varten on erikseen brainstorming -sessiot, joita on riittävän harvoin. Kun brainstorming-päivämäärä ja aihe on saatu lyötyä kalenteriin puolentoista kuukauden päähän, syntyy saman mittainen aukko, jolloin kukaan ei vaivaa ajatuksiaan sovitulla aiheella.

Vetäytymiset ovat puolestaan paketti, jossa 3–4 tunnin kokoustamiseen käytetään puolitoista päivää poissa työpaikalta yhteisellä sopimuksella, että jälkikäteen kaikki kehuvat miten onnistunut ja tärkeä vetäytyminen oli.

Jos toimisto olisi ravintola, kokous olisi sen keittiö. Siellä pitäisi lisäarvo synnyttää.

Kaipaan tv-ohjelmaa, jossa kokousten Gordon Ramsey antaa satikutia myötähäpeää synnyttävästä kokoustamisesta. Materiaalia riittää lukuisiin tuotantokausiin.

Olen miettinyt, onko suomalaisten maailman suurimmalla kahvinjuonnilla ja kokousten määrällä yhteyttä. Ainakin Suomessa tehdään kansainvälisesti verrattuna paljon organisaatiouudistuksia, ja ne vasta kokouksia vaativatkin.

Sinä, joka loukkaannut edeltävästä kuvauksesta epäreiluna, ole onnellinen, koska olet harvinainen ja tulet perimään maan. Jatka onnistuneiden kokousten pitämistä, kokousten pitämistä me muutkin jatkamme. Ja sinä, joka yhdyt kyyniseen näkemykseeni, mieti kaksi kertaa ennen kuin avaat maanantaina työpaikalla keskustelun aiheesta lauseella: ”pitäisikö meidän oikein kokoustaa asian tiimoilta”.

Kävelevät kokouk­setkaan eivät ole minulle vieraita.

Kirjoittaja on opetushallituksen pääjohtaja