Uhkaako vanhuksia sosiaalinen kuolema?

Kuluneella viikolla julkaistu Helsingin yliopiston tutkimus otsikoi: Ikäihmiset vaarassa luisua sosiaaliseen kuolemaan.

Tutkimus oli pysähdyttävä. Yhteistyössä Tampereen yliopiston kanssa oli selvitetty eläkkeellä olevien ihmisten näkemyksiä heidän yhteiskunnallisesta asemastaan.

Haastatteluissa nousi esiin monia epäkohtia, jotka viittaavat jopa sosiaaliseksi kuolemaksi kutsuttuun ilmiöön.

Tulos on hätkähdyttävä siksikin, että se oli tehty selkeästi ennen kuin koronasta oli viitteitäkään.

Nyt samoille ihmisille tehty uusintakysely olisi eittämättä vielä synkempää luettavaa.

Sosiaalisella kuolemalla tarkoitetaan ihmisten liukumista sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle.

Selkeä esimerkki on vakavasti muistisairas vanhus, jota ei kohdata yksilöllisesti, kun hänen ajatellaan olevan jo kommunikaation ulottumattomissa.

Sama ilmiö voi koskettaa myös kokonaisia ihmisryhmiä heidän jäädessään yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle.

Haastatellut ilmaisivat pelkäävänsä tilannetta, jossa avun tarve lisääntyy toimintakyvyn heiketessä.

Ihmiset ajattelivat, että toimintakyvyn heiketessä katoavat myös toimijuus ja osallisuus, eli muututaan vain kohteiksi.

Epäiltiin, onko elämä hoivakodissa enää elämää ollenkaan. Tästä on valitettavan paljon esimerkkejä. Toki on esimerkkejä paikoista, joissa viihdytään.

Ikäihmiset kokevat joutuneensa arvostuksessa alimpaan kastiin. Heihin ei haluta käyttää yhteiskunnan varoja.

Nuoret sukupolvet kokevat heidät vain yhteiskunnallisena rasitteena.

Koronaeristyksen tarkoituksena oli sekä suojata ikäihmisiä tartunnoilta että varmistaa, että sairaanhoidon kapasiteetti riittää pandemian jyllätessä.

Valtaosa ikäihmisistä pitää hallituksen toimia onnistuneena. Osa näkee tässäkin syrjintää.

Tärkeää on muistaa, että kaikkea päätöksentekoa tulisi tarkastella miettien, edistääkö vai heikentääkö päätös sukupolvien välistä solidaarisuutta.

Ihmeitä ei vaadita, kuunteleminen auttaa ensiaskeleeksi.