Uhkakuva ja hävittäjähankinnat

Valtiovarainministeriön virkamiesjohto vaatii puolen miljardin euron supistuksia Suomen vuosittaiseen budjettiin. Puolustusselonteko edellyttää taas kahden tai kolmen miljardin lisäystä valtion vuosimenoihin.

Kasvavat kustannukset eivät huoleta hallitusta, sillä maksut rytmitetään kahdelle vaalikaudelle ja hoidetaan erillisrahoituksella. Pääministeri on vakuuttanut, että puolustusselonteon tavoitteet saatetaan maaliin. Ovathan kaikki puolueetkin sen takana.

Presidentti-ylipäällikkö on samaa mieltä. Hän on ilmoittanut, ettei hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa tulla enää käyttämään poliittista harkintaa. Syytä olisi, ajattelevat monet.

Suomi lopetti parikymmentä vuotta sitten maan puolustamisen ja ryhtyi puolustamaan ilmatilaa. Hankittiin Hornetit. Nyt listaan on lisätty Itämeri, koska siellä on havaittu kansainvälisen jännityksen kasvua.

Vastaamatta jätetään, miksi Suomen laivasto halutaan vielä lisäämään jännitettä Itämeren alueella. Eikö omien rannikkovesien puolustaminen riittäisi? Menettely tuo mieleen Pohjanmaan häijyt, jotka kiiruhtivat aina sinne, missä tapeltiin.

Kokemukset aikamme sodista osoittavat, ettei lentokoneilla pystytä torjumaan maitse tulevaa hyökkäystä. Onkohan meillä unohdettu, että Suomen maaraja mahdollista uhkaajaa vastaan on 1300 kilometriä. Sen ylittäminen ei vaadi ilma-armeijaa, vaan käy parhaiten panssariyhtymien avulla.

Jos hävittäjillä pystyttäisiin lyömään maavoimayksiköt, olisi USA peitonnut talibanit, liittokunta lyönyt isisin ja Turkki kukistanut kurdikapinalliset aikoja sitten. Näillä sotanäyttämöillä vahvemmalla osapuolella on sadoittain torjuntahävittäjiä. Voitot vain ovat antaneet odottaa itseään.

Kun Suomessa pantiin sotaopit uusiksi ja ryhdyttiin näyttelemään ilmasodan suurvaltaa, elettiin 1990-luvun laskukautta. Tuolloin Venäjän uskottiin muuttuneen demokratiaksi. Ja demokratiathan eivät tunnetusti sodi toisiaan vastaan, ajateltiin.

Silloin oli turvallisuuden kannalta samantekevää, mihin maanpuolustuksen miljardit hukattiin. Vaikka kansa kärvisteli laman kourissa, oli lohduttavaa ajatella, ettei valtion itsenäisyys ollut vaarassa. Eivätkä Hornet-rahat suinkaan hukkaan menneet. Niillä ostettiin Yhdysvaltain ystävyys ja parannettiin jenkkien kansantaloutta.

Nyt, kun demokratiasta luopunut Venäjä on omaksunut geopolitiikan ja asettanut tavoitteekseen entisen etupiirin palauttamisen, tulisi Suomessakin paneutua tosissaan maan puolustamiseen. Vakuuttelut itsenäisestä puolustuksesta eivät saisi perustua toiveajattelulle, että länsi auttaisi.

Ensimmäiseksi pitäisi miettiä, millaiseen sotaan me joutuisimme yleiseurooppalaisessa kriisitilanteessa. Jos Venäjä toimisi samalla kaavalla, jota se on noudattanut viimeksi aloittamissaan sodissa, nousisivat maavoimat ja ohjusilmatorjunta hävittäjiä tärkeämmiksi.

Hävittäjien ja korvettien hintalappu on pöyristyttävä. Sen rinnalla VM:n virkamiesten sopeutuspaketti on näpertelyä.

Vielä pöyristyttävämmäksi asian tekee tieto, että vain kahden Super-Hornetin hinnalla Suomi pystyisi hankkimaan korkeakantamaiset ilmatorjuntaohjukset koko maan puolustamiseksi. Yhden hävittäjän hinnalla varustettaisiin kokonainen jääkäriprikaati.

Valtiojohto leikittelee kansakunnan kohtalolla, kun se kopioi supervallan doktriinin pienen Suomen puolustusratkaisuksi.

”Jos hävittäjillä pystyttäisiin lyömään maavoimayksiköt, olisi USA peitonnut talibanit ja liittokunta lyönyt isisin.”

Tuomo Hirvonen

Everstiluutnantti evp