Isoisäni jätti reilun välin naapurin rajaan kyntäessään peltoaan. Perusteena oli välttää vaikeat keskustelut ja ristiriidat naapureiden kanssa.
Muisto on aina palautunut mieleen, kun edessä on ollut vaikea keskustelu. Kokemus on opettanut, että kyntäminen kaikkien jännitteiden ja konfliktien ulkopuolella on harvoin mahdollinen ja kestävä ratkaisu.
Naapurisopu voi säilyä, mutta työelämässä ja elämässä yleensä vaikeat keskustelut ovat keino kohdata todellisuus ja päästä eteenpäin.
Miksi jotkut keskustelut ovat vaikeita? Pitääkö meidän kertoa jotain, joka saattaa loukata toista? Olemmeko pettämässä antamamme lupauksen? Onko tehtävämme antaa palautetta käytöksestä, joka ei ole suvaittavaa?
Onko käsillä olevasta asiasta erilaisia mielipiteitä, ja pelkäämme että mielipiteiden vaihdon tuoksinassa saatamme kuulla viittauksia siihen, että en olekaan hyvä tai että toinen ei pidä minusta? Onko keskustelu vaikea sen takia, että en ole itse sinut käsillä olevan kysymyksen kanssa?
Asiat ovat asioita, mutta negatiivisten tunteiden kohtaaminen, joko itsessä tai toisissa, on ihmisenä kasvamisen tohtorintutkinto. Parisuhde ja kansainvälinen politiikka eivät tässä eroa toisistaan, ihmisistä kaikki kiinni.
Usein käytetyt tekniikat ovat yritys vakuuttaa toinen omien argumenttien paremmuudella tai tehdä niin kuin pappani, jättää kyntämätön kaistale väliin, jolloin vaikeat hetket voidaan välttää (ei siis maanviljelymielessä vältätä vaan sivuuttaa).
Kumpikaan taktiikka ei johda parhaaseen tulokseen.
Usko oikeassa olemisesta ja sen julistaminen saa aikaan paljon pahaa ihmisten välillä. Usein tahto on hyvä, vakuuttaa muutkin samaan totuuteen.
Alta paljastuu kuitenkin halu saada toisten tahto omaan kontrolliin. Lopputulos on silloin juuri päinvastainen. Voit kokeilla kertomalla lähimmäisellesi, mitä ja milloin on viisasta syödä. Tai neuvottelussa ruveta ensihenkäyksestä puskemaan omaa tahtoa läpi.
Kun loistamme omaa erinomaisuuttamme, saamme toisen sanomaan juuri sen, mitä emme haluaisi kuulla.
Ristiriitojen välttämisen takana on pelko toisen loukkaamisesta, loukatuksi tulemisesta, häviämisestä, virheen tekemisestä. Pelon voittaminen ja taito käsitellä konflikteja rakentavasti ja ilman väkivaltaa on hyvän elämän edellytys. Niin oman kuin toisten. Silloinkin kun on vihainen. Tai mielestään varmasti oikeassa.
Se on myös demokratian lähtökohta. Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt’n teoria erilaisista moraalisista perustoista vie metsästäjä-keräilijä-heimojen aikaan.
Silloin toiset painottivat enemmän moraalista perustaa, jota tarvittiin vahvistamaan heimon sisäistä yhtenäisyyttä ulkoista vihollista vastaan (lojaliteetti, auktoriteetti ja pyhyys) ja toiset enemmän kaikkia koskevaa universaalia hoivaa, reiluutta ja puhtautta.
Moraalierojen jälkikaiun voi löytää kaikista arkielämän ja nykypolitiikan jännitteistä.
Demokratian tila on heikentynyt maailmassa samaa tahtia kuin eri mieltä olevien kunnioitus. Jälkimmäinen Haidt’n ryhmä on jäämässä alakynteen. Eri mieltä olevat nähdään entistä useammin vihollisina, jotka on tuhottava. Jos eri mieltä olevat eivät saa puhua ja tulla kuulluksi, jäljelle jää vain taistelu tai ero. Hiljaisella enemmistöllä on iso vastuu, että näin ei käy.
Kun aiemmin politiikassa opetettiin, että älä ota asioita henkilökohtaisesti, nyt sanotaan että ota se itseesi ja näytä se. Asioiden ottaminen henkilökohtaisesti ja loukkaantuminen ovat tulleet politiikan käytösoppaaseen. Terveellisempää olisi löytää tasapaino olla ottamatta itseään liian vakavasti ja samalla säilyttää aito yhteys itseensä ja omiin tunteisiinsa.
Aito kuunteleminen on vaikeaa, jos toisen puhuessa keskittyy oman seuraavan repliikkinsä hiomiseen, tai jos on etukäteen luonut agendan mistä pitää kiinni tapahtui mitä tahansa.
Konfliktien kuvitellaan syntyvän asioista, vaikka ne leimahtavat tunteista. Siksi ristiriitojen käsittelyssä ei kannata keskittyä siihen, miten asiat ovat.
Sen sijaan voi puhua siitä, millaista on olla, miltä tuntuu, löytää yhteys samaistumiseen tai ainakin ymmärrykseen. Jakaa omastaan, eikä vain manageroida toisen tunteita. Katsoa uteliaasti silmästä silmään. Ja kuulla.
Epävarmuus tekee meistä ehdottomia. Seurauksena on kahtiajakautuminen, eriseuraisuus, vastakkaisuus. On inhimillistä etsiä totuuden pelastusrengasta epävarmuuden keskellä. Mutta on myös inhimillistä oppia hyväksymään epävarmuus ja erilaiset mielipiteet ja arvostukset.
Maailma kaipaa runsaasti lisää kompromisseja. Parhaimmillaan, jos luottamusta on riittävästi, voidaan konfliktien käsittelyssä saavuttaa nollasummapelin sijaan jotain uutta, vasta keskustelun myötä kehkeytynyttä.
Silloin löydämme vaikeasta keskustelusta toinen toisemme täydentävyyden, sen mihin ihmisinä tarvitsemme toisiamme tunteaksemme itsemme ehyemmiksi.
”Demokratian tila on heikentynyt maailmassa samaa tahtia kuin eri mieltä olevien kunnioitus.”