Vammaisuus ja ikääntyminen

On paljon vammaisia henkilöitä, jotka ovat tehneet töitä pienellä palkalla tai tukityöllistettynä pitkän työuran.

Heidän vammaisuutensa ei ole vaatinut varsinaisia yhteiskunnan tukitoimia paljonkaan. Näitä eivät nämä vammaiset ole halunneet itsekään hakea, vaikka se olisi heille varmaankin kuulunut. On luotettu omaan pärjäämiseen, sekä ystäviltä saatuun apuun.

Ikä on tuonut vammaiselle haasteita jokapäiväisen elämän toimissa esille. Erilaisten vammaispalveluiden hakeminen henkilölle on korkea kynnys, koska niitä ei ole ennenkään haettu.

Yhteiskunta näkee tässä vaiheessa nämä vammaiset ihmiset vain ikäihmisinä, joille pohditaan ainoastaan ikäihmisten palveluja.

Kukaan ei huomioi, että sama vammainen olisi voinut jo vuosia hakea monenlaista palvelua ja tukea yhteiskunnalta. Vammainen henkilö on maksanut yhteiskunnalle verot, maksut ja muut velvoitteet. Hän ei ole ollut kustannuserä yhteiskunnassamme.

Sitten on vielä ryhmä lievästi vammaiset lapset, joiden tarpeet ovat aivan samat kuin saman ikäisillä nuorilla. Heille yhteiskunnan tulisi järjestää mahdollisesti heidän ikäryhmäänsä kuuluvat palvelut, jotta he olisivat porukassa mukana.

”Toivottavasti koko vammaisajattelu saadaan aivan uuteen uskoon alkavissa aluehallinnoissa. ”

Suurin ongelma on se, että nuori vammainen ei halua olla erilainen nuori. Siksi hän haluaa, jos mahdollista olla ilman yhteiskunnan tukea. Hän halua elää, kuin muutkin nuoret, opiskella ja tulla yhteiskunnan veronmaksajaksi.

Sitten se ”kukkahattutäti”, joka tekee ne palvelutarpeen arvioinnit, joka on pienissä kunnissa yleensä vanhustenhuollon ammattilainen. Tämä ”kukkahattu täti” ei näe tätä asiaa samalla tavalla, kuin tulevaisuuteen tähtäävä nuori vammainen. Hiukan keventäen voisi sanoa, että nämä ”kukkahattu tädit” voisivat elää näiden nuorten joukossa ennen nuorten vammaisten palvelusuunnitelmien tekoa.

Toivottavasti koko vammais- ajattelu saadaan aivan uuteen uskoon alkavissa aluehallinnoissa.

Pertti Pokki

Laitila