Vastaus: Metsästä on moneksi

Tuomo Hurme ja Jorma Hinkkanen olivat kirjoittaneet tälle ajalle tyypillisen, metsätaloutta syyllistävän mielipidekirjoituksen . Valitettavasti kirjoittajat eivät juurikaan tuoneet esiin faktoja, vaan keskittyivät ensisijaisesti tekemään suurta yleisöä kosiskelevia sanavalintoja.

Vastoin kirjoittajien väitettä metsäväki ei ole antanut ymmärtää, ettei avohakkuita enää tehdä. Metsäväki on enimmäkseen realistista sakkia ja ymmärtää, että nykyisen kaltaisen kestävän metsätalouden lopettaminen romahduttaisi Suomen talouden ja suistaisi talousmetsät alennustilaan. Kaiken lisäksi metsäalan tuotantoa siirtyisi näin vaikkapa Venäjälle tai Brasiliaan ja se siitä kestävästä metsätaloudesta.

Suomen maapinta-alasta 75 prosenttia on metsää ja siitä 13 prosenttia eli kolme miljoonaa hehtaaria on jo tiukan suojelun piirissä. Tämä on yli puolet EU:n suojelluista metsistä. Enemmän toki saisi ja voisi suojella. Jos suojeluun on varaa niin se on kaikissa tapauksissa parempi vaihtoehto kuin huono hoito.

Hurme ja Hinkkanen esittävät metsänomistajille yksinkertaisena vaihtoehtona metsän myymistä valtiolle ja liittämistä Metso-suojeluohjelmaan. Todellisuudessa Metson kriteerit kannattaa tutkia aika tarkkaan ennen kuin alkaa pohtia rahalle sijoituskohteita. Maksuperusteetkin ovat nykyään aika omituiset: hinta määräytyy ainespuun mukaan eli lahopuusta ei makseta, vaikka juuri siitä luulisi suojelussa maksettavan.

Jostain kumman syystä suojeluaktivistit ovat ottaneet omakseen ns. jatkuvan kasvatuksen. Se on kuitenkin vain toisenlainen tapa käsitellä talousmetsiä. Jos ei avohakkuisiin perustuva jaksollinen kasvatus sovi omaan ideologiaan niin jatkuvan kasvatuksen ei pitäisi sopia lainkaan sen paremmin. Maisemahan siinä monien mielestä säilyy kauniimpana, mutta eliölajisto ei ole sen rikkaampi. Hieman eri lajeja sisältävä vain. Eli tällä ”maisemansuojelullakin” ilmeisesti haetaan vain yleisön sympatioita.

Jatkuvapeitteinen kasvatus on oiva menetelmä, mutta soveltuu vain osaan Suomen metsistä. Yksi sen pääperiaatteista on yläharvennus eli suurimpien puiden poisto. Jos sitä toteutetaan heikosti taimettuvilla alueilla ja jäljelle jäävät puut ovat heikompia kuin poistetut, seurauksena on metsän pusikoituminen ja tuho.

Juuri tämän vuoksi harsintahakkuut kiellettiin vuonna 1948. Siitä lähtien Suomen metsien kasvu on lisääntyneestä puunkäytöstä huolimatta moninkertaistunut jaksollisen kasvatuksen menetelmillä.

Simo Aaltonen

luonnon ystävä ja metsäalan toimija