Veteraanimatrikkelista erikseen ja tietokirjoista yleensä

Lappilaisten veteraanimatrikkeli on saanut aikaan hälinää, jota tämän kirjoittajakin on vähäiseltä osalta ollut alkuun panemassa. Tekee mieli selkiyttää eräitä totuuksia, jotka sopivat niin tällaisiin matrikkeleihin kuin hakuteosten kaltaisiin tietokirjoihin yleensä.

Suuri yleisö, varsinkin he, jotka lukevat yhden kirjan vuodessa, eivät oikein ole perillä siitä, miten tietokirjailija tietonsa hankkii. Taivaasta tiedot eivät syliin putoa, eikä niitä huhupuheina keräillä.

Tavallisinta on, että julkaistu tieto on hankittu aiemmista tietokirjoista, kirjeistä tai päiväkirjoista, yhdistysten historiikeista tai muusta nimenomaan kirjallisesta lähteestä. Mitä virallisempi dokumentti, sitä parempi.

Veteraanimatrikkeleissa pääsääntöisesti on vain kaksi kirjallista primäärilähdettä: kantakortit tai miehen oma sotilaspassi. Näiden perusteella lappilainenkin kirja on tehty. Yleisö vaatii tarkistamista, mutta tällöinhän tieto on jo tarkistettu.

Valitettavasti lähteet ovat joskus väärässä.

Nyt on lisäksi ongelmana se, että sotilaspassit ovat jälkeläisiltä useimmiten kadoksissa. Mikä vielä pahempaa: kantakortteja ei todellakaan jokaisesta sotilaasta ole sota-arkistossa olemassa. Sain tämän aikanaan kokea itse, sillä Laitilan-vaaristani ei kantakorttia ole, vaikka hän sotilaspassin mukaan oli talvisodassa ja jatkosodassakin tuokion.

Lapin veteraanikirjan kohdalla on selvinnyt, että suoranaisia virheitä tai kahdentumisia kantakorteissa näköjään on. Kannattaa kuitenkin huomata, että jatkosotaan lähti muistaakseni 610 000 miestä. Jos yhden prosentin kohdalla on virhe, merkitsee se jo yli 6 000 miestä. Jakakaa luku teoriassa Tl Lapin kohdalla!

Kirjan tekijät eivät kuitenkaan virallisen dokumentin puuttuessa voi painaa kirjaan jotakin tietoa sodan jälkeen syntyneiden omaisten ilmoituksen perusteella. Ne ovat usein veteraanin itsensä kenties 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen värittämää kerrontaa. Tämä tuntuu olevan monien omaisten mahdoton hyväksyä. ”Kun isä tai vaari niin kerran sanoi…”

Silti minua on ihmetyttänyt, miksi monissa yleisökommenteissa syytetään työryhmää jopa tahallisista väärennyksistä. Syytös on äärimmäisen loukkaava. Tietokirjailijan täytyisi olla pähkähullu, jos omalla nimellään varustettuun kirjaan painaisi hävyttömyyksiä silkasta pahantahtoisuudesta.

Joukossamme elää vielä myös paljon vanhempaa väkeä, joille kaikenlaiset sota-aiheiset kirjat ovat vastenmielisiä. ”Eikö niin ikävistä asioista voisi jo vaieta?” Heiltäkin on kai tullut happamia terveisiä.

Veteraanien mitaleista ja kunniamerkeistä tekee mieleni sanoa, että 90-luvulla noussut ns. uus- isänmaallisuus johtaa herkästi palkintojen yliarvostukseen. Sota-aikana ja sodan jälkeen veteraanien enemmistö suhtautui mitaleihin niin kuin Hietanen Tuntemattomassa: ”Siin o sulle, kun tykkäät kiiltävistä!”

Sodan jälkeen yleisen hyväksymisen sai veteraanien jälkipolville kertoma: sankarit jäivät kaikki sinne Karjalan multiin, kotiin palasimme vain me ohiammutut. Mitalit kuuluvat puna-armeijalle. Meidän suomalaisten sotilaiden kaikki kunniamerkit löytyvät paidan alta!

Tapio Niemi

Tietokirjailija Rauma