Nyt se sitten tapahtuu. Meiltä viedään ilmeisesti niin isänmaa kuin äidinkielikin!
Laura Huhtasaari kääntäisi syyttävän sormen mitä todennäköisimmin kohti maahanmuuttajamuslimeja, mutta ei.
Nyt asialla on taho, joka vuosia sitten seikkaili taiteilija Kari Suomalaisen poliittisissa pilapiirroksissa mustanpuhuvassa papinkaavussa lipereineen, sotilaskypäröineen ja pyssyineen.
Kyse oli kotia uskontoa ja isänmaata puolustaneesta rovastin näköisestä kokoomushahmosta, jonka vahvaksi edustajaksi siihen aikaan myös sanomalehti Aamulehti laskettiin.
Nyt tuo Hämeen valtalehti julisti viikko sitten pääkirjoituksessaan, että se luopuu teksteissään ”mies”-päätteisistä suomen kielen sanoista, koska ne edustavat suomalaisen yhteiskunnan piilomaskuliinisuutta. Pääkirjoituksen laatija perusteli lehden uutta linjausta sillä, että esimerkkeinä käytetyt sanat kuten puhemies, pääluottamusmies, esimies, virkamies tai kirkkoherra rapauttavat yhteiskunnan tasa-arvoisuutta ja siksi niistä tulee luopua.
Aamulehti on aina ollut tarkka käyttämästään kielestä.
Jo 1970-luvulla lehden kotimaan toimituksessa työskennellessäni kirjoituspöydän kulmalla oli painettu pieni kirjanen.
Siitä saattoi tarkistaa, miten Aamulehden jutuissa sai kirjoittaa esimerkiksi erilaisten järjestöjen tai yritysten nimet. Lehden kirjoitusasu poikkesi usein organisaation itse omaksumasta tavasta.
Reilut 40 vuotta sitten sai kuitenkin rauhassa kirjoittaa mies-loppuisia sanoja, eikä kukaan edes vitsinä keskustellut niiden piilomaskuliinisuudesta.
Aamulehden linjaus käytössä olevan - ja useassa tapauksessa lainsäädännönkin määrittelemän - suomen kielen muuttamisessa on ymmärrettävästi saanut runsaasti julkisuutta.
Osa on kannattanut uudistusta lämpimästi, osa suuttunut tosissaan ja osa naureskellut huvittuneesti. Itse taidan kuulua tuohon viimeiseen ryhmään.
On totta, että käytössä oleva kieli on keino jäsentää maailmaa ja kieli määrittelee ajattelumalleja ja ohjaa tulkintoja.
Olisi kuitenkin hyvä tunnistaa sanojen alkuperä ja niiden takana olevat historialliset syyt. Sillä sanat ovat kuitenkin vain harvoin ongelman ydin. Todellinen ongelma on paljon monitahoisempi.
Jos ajatellaan esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa, eivät sanat sinällään edistä tai romuta tasa-arvoa. Ne romuttuvat vasta, kun niihin liitetään muita merkityksiä ja sävyjä, jotka vasta ohjaavat ajattelumalleja ja tulkintoja.
Tämän päivän suuri ongelma liittyy sosiaalisen median mahdollistamaan ja sen kautta leviävään vihapuheeseen ja katkeruuteen.
Sana ”maahanmuuttajamuslimi” saattoi muutama vuosi sitten neutraalisti kuvata Suomeen muuttanutta ulkomaalaista, mutta ei kuvaa enää.
Sanaan on tarkoituksellisesti sisällytetty käsittämätön määrä kielteistä arvolatausta ja jopa poliittista kantaaottavuutta.
Toinen esimerkki voisi olla sana ”maahanmuuttokriittinen”. Sekään ei enää ole neutraali suomen kielen sana.
Kun Aamulehti otti esimerkiksi muutaman mies -sanan ja julisti, että kaikista vastaavista luovutaan, huomasi helposti, että ajattelu oli jäänyt vähän puolitiehen.
Todellakin, miten sitten käy isänmaan ja äidinkielen? Entä pyykkipojan?
Kieli elää ajassa ja muuttuu. Se on hyvä muistaa nyt, kun kirjoitetun suomen kielen syntymästä on noin 500 vuotta.
Kirjoitettu suomi näet syntyi vuonna 1517 Martti Lutherin käynnistämän kirkon reformaation ja uskonpuhdistuksen myötä. Lutherin oppilas Mikael Agricola loi reformaation innostamana kirjoitetun suomen kielen. Sen myötä tavalliset ihmiset saattoivat laulaa omalla kielellään ylistystä Jumalalle ja rahvas saattoi kuulla Raamatun sanaa myös ymmärrettävästi omalla käyttökielellään.
Yksi suomen kielen arvoväritteinen ja - ilmeisesti nykytulkinnan mukaisesti - piilomaskuliinisuutta henkivä sana syntyi myös jo 500 vuotta sitten. Kyse on sanasta kirkkoherra.
Jo vuonna 1567 Lammin kirkkoherra Laurentius Petristä käytettiin nimitystä teksteissä suomeksi nimitystä kirkkoherra. Rinnan sen kanssa käytettiin kuitenkin myös ruotsin kielistä sanaa ”kerkherde” ja siinä ”herde” tarkoittaa paimenta.
Sana kirkkoherra saattaa siis olla käännösvirhe, kuten on sana tuomiokapituli. Alun perin latinan sanat domus (talo) ja capituli (lukukappale) tarkoittivat taloa, jonne piispa kokoontui työtovereidensa kanssa lukemaan Raamattua ja rukoilemaan. Tuomiokapituli on siis enemmänkin piispantalo kuin tuomion paikka.
Aamulehden tasa-arvojulistuksessa jätettiin kuitenkin yksi täysin oleellinen asia huomiotta.
Jääkiekon liigamestaruuden voittajajoukkue nostaa voittonsa kunniaksi kohti taivasta ”Pojan”, siis sen kiertopystin.
Haluaisinpa vaan nähdä, millä sanalla Tapparan tai Ilveksen voittama ”Poika” seuraavan kerran korvataan, kun se päivä tulee.
Olisiko ehdotuksia?
”Eivät sanat sinällään edistä tai romuta tasa-arvoa.”
Kirjoittaja on Ugista kotoisin oleva viestintäammattilainen, joka työskenteli viimeksi SPR:n viestintäjohtajana