Aloitan tunnustamalla rikokseni. Jäin 1980-luvulla kiinni valuutan salakuljetuksesta. Dokumentti on tallessa muistuttamassa kaidalla tiellä pysymisestä. Kellastuneesta paperista en juuri muuta ymmärrä kuin leiman ”CCCP” ja summan, 22 ruplaa.
Mainitun rahasumman luovutin Neuvostoliiton valtiolle – tai kenties sitä edustaneelle miliisille - Viipurin rautatieasemarakennuksessa. Setelit olivat jääneet edelliseltä Moskovan-reissulta matkakassan pohjaksi.
Laittomasti ruplat oli alun perin hankittukin. Joko vaihtamalla markkoja pimeästi paikalliseksi valuutaksi tai myymällä tavaraa. Korvalappustereot myymällä pärjäsi viikon.
Miksi mikä tahansa länsimainen tavara, Anttilan muovikasseista ja Rauman Kisa-Veljien piposta alkaen, kävi kaupaksi Moskovan metroasemilla?
Kysymys pyöri päässä jo tuolloin, kun useamman kerran kävin jääkiekon Izvestija-turnauksessa toimittajaopiskelijoiden kanssa.
Keitä trokarit olivat, kenelle tavarat päätyivät?
Markat, farkut ja sukkahousut -kirjassa Yury Shikalov antaa vastauksia. Hän selittää mistä laittomassa kaupassa ja länsimuodin lumossa oli kyse.
Shikalovin mukaan aluksi trokarit hakivat elämyksiä ja mahdollisuutta tutustua länsimaalaisiin. Tavaraa hankkivat ennen kaikkea nuoret, jotka halusivat murtaa harmaan yhdenmukaisesta neukkutyylistä. Vaatteet oli aatteet niin kuin muuan suomalaispunkkari karjui moottorisahan säestyksellä.
Trokaus muuttui ammattimaiseksi. Lopulta pimeän talouden verkostossa oli hotellien työntekijöitä, miliisejä ja jopa KGB:n miehiä. Kaikki ottivat oman siivunsa tuotoista.
Kysyntää riitti, sillä tavaroiden omistajat tulivat ikään kuin osaksi länsimaista maailmaa, josta haaveilivat. Farkut puettiin päälle joka säässä, ja purkkaa jauhettiin vaikka maku oli kadonnut viikko sitten.
Koulussa käytettiin univormuja. Niinpä ihailtiin heitä, joilla oli ulkomaalainen kuulakärkikynä tai lippis.
Shikalov tulkitsee tämän kaiken murentaneen Neuvostoliiton rappeutuvaa linnaketta, joka romahti 1991.
Shilalov päättää kirjansa tällaiseen mietteeseen: ”Suomalaiset onnistuivat tavaroiden avulla pikkuhiljaa tekemään sen mihin Neuvostoliiton vihollisjoukot tykkeineen ja konekivääreineen eivät toisen maailmansodan aikana pystyneet.
Lukon maailmanmestari Vladimir Myshkinistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Neuvostoliitosta Raumalle vuonna 1980 päässyt jääkiekkoilija olisi ensikäynnillään paikallisessa marketissa latonut ostoskärrynsä täyteen kananmunia.
Kysyttäessä mies oli perustellut, että ilman muuta kannattaa ostaa kun voi. Ikinä ei tiedä milloin munia seuraavan kerran tulee kauppaan.
Shikalov vahvistaa, että sellaista oli arki sosialistimaassa. Ensin liityttiin jonoon ja sitten vasta kysyttiin mitä jonotamme. Neuvostoliitossa jonotettiin lähes kaikkea: ruokaa, vaatteita, asuntoja, junalippuja, lääkäriaikoja ja niin edelleen.
Arvoonsa nousivat suhteet, keplottelu ja varjotalous.
Erikoista vaihtokauppaa sisältyi tosin viralliseenkin idänkauppaan noina vuosina.
Kun Rauma-Repola sai Neuvostoliitosta valtavan tilauksen kolmesta uivasta kalatehtaasta, piti vastakauppoina ostaa 120 alumiinista huvivenettä, kuusi troolaria ja yksi hinaaja. Oli niissä myymistä raumalaistelakalla.
Idänkauppa oli ollut hyvää bisnestä telakoille. Näistä ns. rapulaivoista Valmet, Wärtsilä ja Repola kilpailivat kuitenkin niin tiukasti, että diili oli raumalaistelakalle ilmeisen huono. Mutta töitä 1,2 miljardin markan kauppa tänne toi. Olisi kenties tuonut lisätilauksiakin, ellei suuri ja mahtava itänaapurimme olisi ollut niin huonossa hapessa.
Vuosina 1988-1989 luovutetut rapulaivat olivat isoja tuotantolaitoksia. Laivahenkilöstöä ja elintarviketyöläisiä tarvittiin kussakin aluksessa viitisensataa.
Narvin kiuastehtaan kokoonpanolinja, jossa tehdään puukiukaita, tuhoutui täysin tulipalossa heinäkuussa. Jo syyskuussa tuotanto käynnistyi uudelleen, nyt väistötiloissa naapurifirma Pintoksen hallissa. Henkilöstölle oli suuri helpotus, ettei lomautuksia tarvittu.
Narvin uudesta rakennuksesta näyttää tulevan komea. Rakennuslupahakemusta käsitellään Rauman ympäristölautakunnassa tiistaina. Kerrosalaa on 3400 neliötä.
Pirunmoinen kiirehän tässä tulee, huokaisi Valmet Automotiven henkilöstöjohtaja Länsi-Suomen haastattelussa viime viikolla. Torstain aviisissa kerroimme, että Uudenkaupungin autotehtaalle on määrä palkata 400 uutta työntekijää vuoden loppuun mennessä.
Siis seitsemässä viikossa. Siinä saa painaa hommia myös jouluviikolla ja välipäivinä.
Saa nähdä montako uutta autonrakentajaa löytyy Raumalta. Tai moniko muualta länsirannikolle muuttava valitsee asuinpaikakseen Rauman. Rekrysivuilla vinkataan siitäkin mahdollisuudesta.
Salmisen Tepalta kuvaterveiset.
PS. Palaan kolumnin alkuun. En malta olla mainitsematta, että Luzhniki-hallissa olimme silloinkin, kun Jari Torkki upotti kahdella maalillaan suuren ja mahtavan punakoneen.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.