Seuraava jutun pätkä julkaistiin kaupunkilehti Uudessa Raumassa joitakin vuosia sitten.
Jos oikein tarkkoja ollaan, niin 20 vuotta sitten. Kylläpä aika kuluu.
Vanhan tekstin uudelleen julkaisuun on pari mielestäni hyvää selitystä.
Ensinnäkin kesäloma, jota parhaillaan vietän. Ajastin tämän suviholanille lähtiessäni toimitusjärjestelmään.
Toinen selitys on se, että asia on yhä ajankohtainen. Valitettavasti.
”Lista ilmestyi keväällä pöydälleni.
Eräänlaisessa kymmenen kärjessä –luettelossa seisoi: kolmet farkut, pitkät kalsarit, verkkahousut, verkkatakki, villasukat, kaksi puseroa, kaksi t-paitaa.
Hetken erehdyin luulemaan sitä ostoslapuksi, mutta tarkempi tutkiskelu selvitti asian oikean laidan. Villasukkia ei osteta kaupasta, vaan saadaan isoäidiltä.
Lista oli ilmiselvästi vaimon käsialaa.
Tämä havainto johdatti oikeille jäljille. Kyse oli vaatekappaleista, jotka muija oli löytänyt roikkumasta tuolin karmeilta, sohvan selkänojalta ja mytystä takkahuoneen lattialta.
Yritin selittää, että sinne tänne jätetyt vaatteet luovat kodikkaan tunnelman. Vieraskin näkee heti, että tämä on koti, eikä huonekalukaupan esittelytila…
Yritin selittää, ettei päällä pidettyjä roitteja ilkeä kaappiin puhtaidenkaan kanssa panna. Ja mistä sitäkään tietää, koska seuraavan kerran tarvitaan pihatyö- tai ulkoiluasusteita?
Selitykset hylättiin surkeina yrityksinä. Lupasin tehdä asialle jotain, siis edes yrittää. Pari päivää meni mielestäni hyvin. Pari viikkoa osoittautui jo liian pitkäksi ajaksi.
Tällaiset tarinat yleensä huipentuvat opettavaisesti johonkin tapaukseen, joka auttaa pitämään asian mielessä.
Tämä tarina ei huipennu.
Pakko tunnustaa, että juhannusviikolla isännän tekemää parannusta on liki mahdoton huomata. Vain villasukat ovat pysyneet kaapissa.”
Kuten edellä mainitsin, asia on ajankohtainen.
Vaimon kunniaksi pitää todeta, ettei hän ole asiasta isompaa meteliä nostanut. Toisinaan hän kyllä siirtää joitakin vaatteita kaappeihin, hyllyihin ja laatikoihin.
Tällä kertaa kiinnitin ilmiöön huomiota ihan itse.
Pahaa pelkään, että havainnosta on pitkä matka käytännön toimintatapojen muutokseen.
Kirjoitin tekstin alun perin kaupunkilehtemme raumankieliseen erikoisnumeroon, joka ilmestyy kerran vuodessa.
Hannu Heino käänsi kirjoituksen omalle murteellemme. Hanski käytti mainiota raumannosta myöhemmin myös raumankielen sanakirjassaan.
Tällainen siitä tuli, Kymne nirkos.
”Se list ilmestys mnuum böödällen geväste. Jongungaldases kymnen dopis -rullas seisos tämnen däkst: kolmp pari dongerei, pitkäk kalsongi, urheiluhousu, urheilujakk, villases sukak, kaks pluussi ja pari lyhkäshiast suvipaitta.
Yhde siunama hetke mnää luuli, et siin o sänttklapp, mutt ko mnää nuukemi stää syynä, ni mnää huamatten gui asi oikke o.
Villassi sukki ei ostet, ei mar sendän go mamma nep pruukka antta.
List ol sääkrist meijä muijam bännäst lähtösi. Ja tämä veiki mnuu lailselpp polkull. Kysymys on niist roiteist ko muija ol löytänk killumast toolin garmeill ja soffam bääld taikk muutmast tollost saungamari laatjald.
Mnää koeti selittä, et eine riipi raapi oleva roitit tekevä huushollist kotose olose. Viaraski huama koht, ett tämä on goto, eik mikkä mööpelpuadi reklaamhuane…
Stääki mnää koetin glaarat, ett kamal on gaappihingim bannp puhtaitte joukko semssi roitei ko ova mond kertta pääll oll. Ja mist stääkän diätä, ett kosk seoravan gerran davita överhaalarei taikk urheiluvaattei?
Mnuu selityksen olivas surkkjoi ja nef frääkätti ai stää myäden go niit tliiki. Mnää anno lupaukse, ett asi koeteta saad jongungaldasse änttihi.
Pari päevä men mnuu miälestän aika hyvi. Pari viikko ol sitt jo liiam bitk aik tämses asjas.
Tämse jutup pruukkavas saada semse lopu, ett me opi jottalai semmost kom bitä asja miäless.
Täsä kertomukses ei lopp ols semne.
Pakostakki mnää tunnusta, ett mittmaarjaviikoll isänän dekemä paranust o melkke mahdotont huamat. Villasuka ovak kyll pysynk kaapis.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.