Yhteispohjoismaista digitaalista tunnistautumista rakennetaan kuin Iisakinkirkkoa

Etätyön määrä on räjähtänyt koronakriisin myötä, ja samalla on kasvanut ulkomaille etätöitä tekevien määrä. Aikaisemmin ulkomailla suoritettu työ tehdään nyt asuinmaassa, ja tarve hoitaa asioita sähköisesti työskentelymaan viranomaisten kanssa on kasvanut.

Digitaalinen tunnistautuminen ei kuitenkaan onnistu, jos et asu maassa, tai jos sinulla ei ole paikallista pankkitiliä. Kun rajat ovat kiinni niin ainoa tapa hoitaa asiat on viranomaisten kanssa kasvokkain ja tällöin voivat tärkeät asiat, kuten sosiaaliturvaan ja verotukseen liittyvät velvollisuudet, jäädä hoitamatta.

Pohjoismaiden ministerineuvoston alle perustettiin vuosiksi 2017–2020 digitaaliministeriö, jonka tehtävänä oli edistää rajat ylittävien digitaalisten palveluiden kehittämistä, yritystoimintaa tukevien digitaalisten innovaatioiden kehittämistä sekä EU:n digitaalisten sisämarkkinoiden toteuttamista.

Vuonna 2018 käyntiin polkaistiin kolmevuotinen NOBID-hanke, jonka tavoite oli varmistaa kansalaisten pääsy muiden maiden viranomaisten asiointipalveluihin oman maan sähköisellä henkilötunnuksella, esim. pankkitunnuksilla.

Alkuperäinen, nykyaikainen ja arkipäivän kannalta kovin tarpeellinen tavoite oli siis, että suomalaisilla pankkitunnuksilla pääsisi hoitamaan asioitaan sähköisesti Ruotsin verottajan tai sosiaaliturvaviranomaisten kanssa. Mutta mitä sitten tapahtui?

Projektin alkuperäinen aikaraja on päättynyt ja tavoitteet saavuttamatta. Suomalaisten kohdalla asiassa on edetty siihen pisteeseen, että hankkeesta on tiputettu pois kaikki muut tunnistautumistavat paitsi sähköiseen henkilökorttiin liittyvä kansalaisvarmenne, joka on käytössä hyvin harvalla. Käytännössä kallis verorahoilla rahoitettu hanke hyödyttää vain kourallista suomalaisia.

Pohjoismaisissa juhlapuheissa on jo vuosia nostettu esiin digitaalisen tunnistautumisen tärkeys ja myös monia ministeritason kokouksia on asian tiimoilta tehty. Koska tekninen ratkaisukin on olemassa, niin käytännössä vain eri viranomaisjärjestelmät pitäisi saada integroitua toimimaan yhdessä. Miksi asia ei vuosikausienkaan jälkeen etene?

Organisaatioiden ja virkahenkilöiden tehtävä on toteuttaa poliittisia visioita. Näin ollen vaikuttaakin siltä, että yhteinen poliittinen tahto puuttuu. Tässäkin asiassa yhteispohjoismainen koordinointi vaikuttaa loistavan poissaolollaan, koska kyllähän se esimerkiksi vaikuttaa hieman kummalliselta, että esimerkiksi vain virolaiset voivat hakea sähköisesti Norjan korkeakouluihin mutta Pohjoismaiden kansalaiset eivät. Toisaalta Viro on tunnettu digitaalisuudestaan ja heidän digitaalinen henkilökorttinsa on ainutlaatuinen koko maailmassa.

Pohjoismaiden yhteinen historia, sekä kansanvaltaiset perinteet ja arvot, kuten tasa-arvo ja demokratia ovat luoneet luonnollisen perustan maidemme väliselle yhteistyölle. Yhteistyösopimus, joka tunnetaan nimellä Helsingin sopimus, allekirjoitettiin 23.3.1962 kaikkien Pohjoismaiden kesken ja tämän sopimuksen kunniaksi juhlitaan Pohjolan päivää vuosittain 23. maaliskuuta.

Meillä on hieno yhteinen historia passivapauksineen ja yhteisine työmarkkinoineen. Emme voi kuitenkaan nojautua hienoon yhteiseen historiaamme vaan maailma muuttuu kovaa vauhtia ja meidän pitää pysyä kehityksen mukana. Pohjoismaiden ministerineuvosto täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja Suomi tätä työtä tänä vuonna.

Ministerineuvoston visio on, että vuoteen 2030 mennessä Pohjolan tulee olla maailman kestävin ja integroitunein alue. Ilman mahdollisuutta yhteispohjoiseen digitaaliseen tunnistautumiseen tämäkin visio jää juhlapuheisiin. Siksi kysynkin, miten Suomen, muiden Pohjoismaiden ja Baltian maiden päättäjät aikovat varmistaa, että kansalaisille annettu lupaus sähköisen asioinnin mahdollistamisesta muiden maiden viranomaisissa pidetään?

Markus Lyyra

Asiantuntija, Pohjola-Norden