Media on nostanut päivän polttavaksi puheenaiheeksi elintarvikkeiden virheelliset tuotemerkinnät. Nautaa sisältävistä elintarvikkeista onkin löytynyt myös hevosenlihaa.
Olemme Suomessa tottuneet rehellisyyteen. Oletamme muun muassa elintarvikkeiden pakkaussisältöjen pitävän paikkansa.
Olen katsonut aiheeseen liittyvää uutisointia mielenkiinnolla. Tiedotusvälineet yrittävät saada tästä asiasta aikaan suuren kohun ja kansallisen kriisin. Viisaat suomalaiset eivät kuitenkaan mene lietsontaan mukaan. Vanhaa kunnon maalaisjärkeä tuntuu vielä löytyvän. Yleinen mielipide on, että tuoteselosteissa pitäisi olla rehellisiä. Toisaalta uutisissa haastatellut henkilöt totesivat ykskantaan, että hevosen liha ei ole vaarallista vaan täysin syömäkelpoista ja jopa herkullista.
Miksi tällainen erehdys, virhe, valhe sitten pääsee tapahtumaan? Syy on loppujen lopuksi ihmisissä itsessään. Kuluttajat haluavat ostaa halpaa ruokaa, kauppa haluaa myymilleen tuotteille mahdollisimman hyvän katteen ja sijoittajat haluavat rahoilleen tuottoa. Voi tulla kiusaus laittaa elintarvikkeeseen halpaa (hevosen) tuontilihaa ja myydä sitä naudanlihana. Mitäköhän muuta vilppiä löytyisi, jos elintarvikkeet otettaisiin kovaan syyniin? Mitä me oikeasti syömme?
Suomessa ollaan minusta pitkään eletty vieraantumisen aikaa. Yhteiskunnan muuttuminen ja teknologistuminen ei ole pelkästään hyvä asia. Olemme vieraantuneet ruuan alkuperästä. Olen jopa kuullut vanhemmista, jotka salaavat lapsiltaan heidän syövän lihaa. Vanhempien mielestä olisi liian raadollista ja kamalaa kertoa lapsille, että heidän lautasellaan on possua tai lehmää. Toivottavasti kuulemani juttu on pelkkä urbaanilegenda. Olemme myös vieraantuneet naapureistamme ja jopa omista sukulaisistamme. Nykyaikaa leimaa kiire. Ihmissuhteille ei ole aikaa.
Askeleet, joita olemme ajatelleet edistysaskeleiksi vievätkin meitä kauemmas siitä, mikä on tärkeää. Tajusin tämän asian lopullisesti ollessani Nepalissa UNICEFin kenttämatkalla viime marraskuussa. Kun tulin takaisin sanoivat monet suomalaiset minulle omahyväisesti, että nyt varmaan ymmärrän, miten hyvin meillä kaikki on. Koin asian toisin. Nepalin syrjäisissä vuoristokylissä näkemäni yhteishenki oli riipaisevaa. Kaveria ei todellakaan jätetty. Mieleeni nousi kaikuja 1980-luvulta. Silloin asuin Rauman Lapissa. Kaikki naapurit tunnettiin, toisia autettiin ja usein oltiin milloin missäkin talkoissa haravan, talikon tai saksien kanssa. Joskus kaipaan sellaista yhteisöllisyyttä. Onneksi nykyajan Raumasta tuntuu löytyvän mahdollisuuksia uudenlaiseen yhteisöllisyyteen, on käsityöpiirejä, hyväntekeväisyysmahdollisuuksia sekä erilaisia teemailtoja (kunhan niihin vain jaksaisi arjen kiireiltä mennä).
Lopuksi palaan vielä ruokaan: Lähtiessäni Nepaliin, monet kauhistelivat minulle, että mitä siellä oikein syödään. Uskoakseni söin Nepalissa tuoreinta ja terveellisintä ruokaa moneen vuoteen. Omasta pihasta teurastettu kana, omalla pellolla kasvatettu riisi sekä omasta puutarhasta poimittu sinappi ja chili olivat lähiruokaa parhaimmillaan. Ruuan hankkimiseen osallistui koko perhe. Jokaisella oli ikään ja taitoon nähden oma työnsä hoidettavanaan. Uusavuttomia nuoria tai curling-vanhemmuutta ei tuossa maassa tunnettu. Olemme tehneet Suomessa kehityksen ja tuottavuuden nimissä paljon virheitä. Hevosenlihan myyminen nautana lienee niistä pienimpiä.