Kuluva kesä on mennyt kirjojen osalta hienosti. Olen löytänyt kaksi uutta suosikkikirjailijaa. Toinen on espanjalainen Carlos Ruiz Zafon ja toinen ruotsalainen Kristina Ohlsson. Ruiz Zafonin kirjat sijoittuvat 1900-luvun Barcelonaan. Ohlsson sijoittaa dekkarinsa nykypäivän Tukholmaan.
Pakko tunnustaa, että kummankaan kanssa en aloittanut oman hyllyni kirjoilla, vaan kirjaston kirjoilla. Mutta kun Zafonin Tuulen varjo ja Ohlssonin Nukketalo oli tullut luettua, oli pakko hankkia jatkoa kaupasta. Ja enköhän minä nuo avausosatkin jossain vaiheessa osta.
Tuulen varjo kertoo kirjoista, kirjailijoista ja Francon alkuvuosien Barcelonasta. Tarinassa on jännitystä, romantiikkaa, historiaa, mystiikkaa, huumoria. Sanalla sanoen Tuulen varjo on lukuromaani. Ja loistava sellainen. Tuulen varjo aloittaa sarjan, jota kutsutaan Unohdettujen kirjojen hautausmaaksi. Sarjan kolme kirjaa on jo ilmestynyt myös suomeksi ja neljättä odotellaan.
Jos Ruiz Zafonin tyylin haluaa jotenkin kategorioida, voi sitä kutsua maagiseksi realismiksi. Ja Ruiz Zafon hallitsee tyylinsä täydellisesti.
Sarjan toinen osa Enkelipeli ajoittuu hieman aikaisempaan aikaan kuin Tuulen varjo. Enkelipeli ei ole aivan yhtä lumoava, mutta loistava kuitenkin. Kirjassa toistuvat samat teemat kuin Tuulen varjossakin, ja myös osa henkilöistä on samoja.
Taivasten vanki odottaa hyllyssä vuoroaan.
Vuosien varrella isot kasat dekkareita lukeneena voin sanoa, että Ohlsson on kyllä yksi parhaista alansa taitajista. Tähän mennessä olen lukenut Nukketalon ja Tuhatkaunon ja nyt on menossa Varjelijat.
Ohlsson kirjoittaa julmetun hyvin. Hän pyörittää tapahtumia ja henkilöitään niin taitavasti, että lukijan on pakko lukea ja lukea. Rikokset ovat aika julmia, eivätkä helpolla pääse Ohlssonin poliisihahmotkaan. Mutta lukija palkitaan, eikä vain lopussa, vaan koko ajan.