”Tietokirjan lukeminen lisää tietoa, hyvän romaanin lukeminen lisää ymmärrystä.” Siinä on minun lukijamottoni. Jotkut pitävät romaanien lukemista turhana puuhana toteamalla, että ne ovat keksittyjä juttuja. Minusta romaani on kuin elämä itse.
Yksi esimerkki. Olen aina tykännyt historiasta. Koulussa se oli lempiaineeni, yliopistossa suoritin paljon historian kursseja ja nykyään ostan historialehtiä. Erityisen mielenkiintoinen mielestäni on toinen maailmansota.
Mutta vasta viime vuosina olen tajunnut, että olen ollut tietämyksessäni aika yksisilmäinen. Markus Zusakin Kirjavaras ja Rhidian Brookin Talo Elben rannalla avasivat aivoni miettimään myös saksalaissiviilien kärsimyksiä. Siihen asti olin nähnyt kärsimystä vain toisella puolella. Mutta massiiviset pommitukset ja sodan jälkeinen puute ja kurjuus tappoivat ja invalidisoivat myös monia saksalaisia. Ei sotasyyllisyys siitä sen oikeutetumpaa tee.
Tämä oli hyvinkin konkreettinen esimerkki. Useimmin tämä ymmärryksen lisääntyminen tapahtuu pienenä väläyksenä, jonka kirjailijan yksi lause tai ajatus herättää aivoissa. Ne ovat hienoja hetkiä.
Yksi tällainen oli Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjossa ollut tavallaan pelottavakin ajatus, että historialla ei ole muistia. Kirjan mukaan uusi sota syttyy, kun edellisen sodan kokeneet ovat kuolleet. Välillä tuntuu, että elämme juuri nyt tuollaista aikaa.