Mikään Nobel-kirjailijoiden bongaaja en tosiaankaan ole, mutta vastikään kuollut kolumbialaiskirjailija Gabriel Garcia Marquez kuuluu suosikkeihini. Kirjahyllystäni löytyy 16 Marquezin teosta.
Ensimmäiset Marquezini olen ostanut jo 1980-luvulla. Aloitin helpoimmasta päästä eli Miguel Littinin maanalaisesta seikkailusta Chilessä. Sitä seurasivat heti perään Haaksirikkoisen tarina ja Ihmisen ääni. Haaksirikkoinen on alunperin julkaistu lehtijuttuna ja Miguel Littin on kirjoitettu haastattelun perusteella.
Niistä oli sitten helppo siirtyä varsinaiseen maagiseen realismiin.
Yksi asia kuitenkin nolottaa. Sadan vuoden yksinäisyyttä en ole lukenut. Hyllyssä se on ollut vuosia, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Pitäisiköhän nyt tehdä lupaus, että luen sen kesän aikana.
Marquezin toisen pääteoksen eli Patriarkan syksyn olen lukenut. Siinä on kirja, joka pitäisi lukea uudelleen. Muistan siitä vain sen, että lukeminen vaati päättäväisyyttä. Marquez kokeili kirjoittaessaan tyyliä, jossa pisteille ei paljoa annettu arvoa. Niinpä virkkeet saattavat olla sivujen mittaisia. Ei todellakaan lukemista helpoimmasta päästä.
Vaikka Garcia Marquez on kirjoittanut valtaosan merkittävimmistä kirjoistaan 1960-1970-luvuilla, hänellä riittää sanottavaa nykyajan lukijallekin. Maaginen realismi on jo tyylisuuntana sellainen, että sen luulisi kiinnostavan fantasiaan uponnutta nuorempaakin kaartia.