Edellisessä blogikirjoituksessa kirjoittelin uuden vuoden lupauksista. Minä tein tälle vuodelle vain yhden lupauksen: Olen tarkkana siinä, että huushollissani ei mene ruokaa hukkaan. Minusta tuntuu pahalta heittää ruokaa pois, varsinkin kun syyt ovat aika typeriä. Hedelmiä ja kasviksia saattaa mennä hukkaan, koska hyvistä ja terveellisistä aikomuksistani huolimatta niitä ei tullutkaan syötyä. Joskus ruoka-aineita menee hukkaan, koska en kertakaikkiaan muistanut valmistaa suunnittelemiani ruokia.
4-vuotias kuopukseni kiukuttelee usein ruokalautasensa äärellä. Olen oppinut laittamaan hänelle pienen ruoka-annoksen, jotta ruokaa ei menisi hukkaan. (En ole ikinä oppinut tosiäitien tapaa syödä lastensa ruuan jämät.) Halutessaan hän voi ottaa sitten lisää. Olen usein löytänyt itseni paasaamasta lapselleni maailman köyhistä lapsista, joilla ei ole ollenkaan ruokaa. Rehellisesti sanottuna yhtä vähän kuin paasaukseni lisää 4-vuotiaani ruokahalua, vaikuttaa se esimerkiksi afrikkalaisten lasten ravitsemukseen. Täytyisi oikeastaan lopettaa tuollaisten juttujen sanominen.
Sen sijaan syytä olisi miettiä, miksi ruokaa ei oikeasti saisi haaskata. Maatuva ruoka tuottaa metaani-nimistä kaasua, joka lämmittää ilmakehää. Metaania syntyy runsaasti myös maanviljelyksestä ja etenkin karjataloudesta. Ruuan tuottamiseen käytetään paljon energiaa, joka menee hukkaan, jos ruokaa haaskataan. Ennen kuin ruoka haetaan kaupasta, on sen valmistamiseen mennyt paljon aikaa ja rahaa. Ajatellaan vaikka leipää: Maanviljelijä viljelee viljan ja pui sen. Vilja kuljetetaan jatkojalostettavaksi ja siitä tehdään jauhoja. Jauhot kuljetetaan leipomoon, jossa niistä tehdään leipää. Leipä kuljetetaan kauppaan, josta kuluttaja ostaa sen. Kuluttaja kuljettaa leivän kotiinsa -ja pahimmassa tapauksessa heittää sen muutaman päivän jälkeen roskiin. (Toivottavasti sitten edes biojäte-roskikseen.)
En ole mikään ympäristöasiantuntija -enkä todellakaan mikään kotitalousihminen tai keittiön kukkanen, mutta olen sitä mieltä että pystyn järkeistämään kotini ruoka-asioita, kun vähän keskityn.
Tästä blogista ei tule mikään kokkausblogi, mutta koska olen pari viime päivää ollut ihanassa lähikosketuksessa sisäisen marttani kanssa, haluan kertoa muutamasta oivalluksestani.
Söimme eräänä päivänä uunijuureksia (porkkanoita, bataattia ja punajuurta lohkoiksi, hunajaa ja timjamia päälle ja uuniin 175 asteeseen, kunnes ovat kypsiä) ja pihviä, jonka paistonesteistä, pippurijuustosta ja kermasta tehtiin kastike. Juureksia jäi reilusti ja kastikettakin vähän. Paistoin sipulia ja valkosipulia ja heitin jäljelle jääneet juurekset ja pippurikastikkeen myös pannulle. Sitten kaadoin seoksen joukkoon vettä ja soseutin koko sotkun sauvasekottimella. Seuraavan päivän ruoka, ihana kasvissosekeitto oli valmis! (Saman voisi muuten tehdä joulupöydästä jääneelle rosollille.) Minulla oli jääkaapissa vuohenjuustoa, josta leikkasin ohuita kiekkoja. Keksin paistaa niitä vähän lettupannulla, jolloin kiekoista tuli ihanan rapeita. Laitoin niitä keiton päälle.
Yhtenä päivän söimme makkarakiusausta (maailman helpoin ruoka: voitele vuoka, laita sinne peruna-sipulisekoitusta, makkaraa, lihalientä tai kermaa ja timjamia ja sitten uuniin 175 astetta, kunnes neste on imeytynyt). Kiusausta jäi ruualta yli. Seuraavan päivän aamiaiselle paistoin siitä pieniä lettusia. Laitoin nokareen kiusausta lettupannulle ja munamaitoa päälle. Lettujen kypsyessä ripottelin niille vielä juustonjämästä leikkaamiani paloja ja basilikaa. Hyviltä maistuivat!
Tunnen hillitöntä iloa siitä, että ruokaa ei mene hukkaan. Yksi ongelmamme taitaa olle se, että elämme yltäkylläisyyden keskellä. Suurimalla osalla suomalaisista ei ole ruuasta pulaa. Emme osaa arvostaa ruokaa tarpeeksi. Jos ruokaan liittyvä ympäristönäkökulma ei kiinnostaisikaan, aina voi miettiä sitä, miten paljon rahaa säästää, kun ei heitä ruokaa hukkaan.