"Sinulta sitten tuntuu onnistuvan kaikki!?!" - Tuon lauseen olen kymmenen vuoden oopperaurani varrella monesti kuullut. Joka kerta sen kuullessani tunnen verenkiertoni kohentuvan ja temperamenttini hienoisesti nostavan päätään. Onnistumisten eteen olen tehnyt lukuisia tunteja töitä, vuodesta toiseen ja päivä kerrallaan. Mitä tulee sanaan "kaikki" voin todeta, että juuri kauempana totuudesta se ei voisi olla. Välillä on tullut kunnolla "turpaan". Iskuille olen kääntänyt toisenkin posken, purrut huulta ja välillä pudonnut yksinkertaisesti kanveesiin.
Itseluottamus murtuu toisinaan kuin Cream cracker
Ammatillisen urani alussa hoin itselleni kahta teesiä: "Pokka pitää aina" ja "Aika on minun puolellani". Huomaan vuosien kertymisen myötä, että pokka pitää nykyisin paljon paremmin. Löydän itseni kuitenkin yhä toistuvammin kysymässä itseltäni "Miksi ihmeessä sen pitäisi pitää?". Itseluottamus kantaa pitkälle silloin, kun sitä on. Kokemukseni mukaan epävarmuus kantaa vähintään yhtä pitkälle. Erona näiden kahden kohdalla on mielestäni se, että epävarmuus leviää huomattavasti nopeammin.
Välillä on ollut hetkiä, jolloin ymmärrykseni ei vain ole riittänyt siihen, mitä minulta oikein halutaan? Tällä viittaan nyt ennen kaikkea ammatilliseen asemaani ja uran kehittämiseen. On tuntunut siltä, että pitäisi omata samanaikaisesti kypsää karismaa vähintään yhtä paljon kuin Vesku Loiri ja energiaa kuin teinitähti Robin täydellisen Frontside Ollien jälkeen. Yksinkertaisempaa kuitenkin olisi, jos uskaltaisi ja muistaisi olla oma itsensä.
Ikämiessarjassa
Mitäs se Kares nyt puhuu niin synkkiä? Tätä voisi symbolisesti selittää sillä, että 1.11.2013 vietän 35-vuotis syntymäpäivääni. Samalla minulla on takana 10 vuotta ammatillista oopperalaulajan uraa. Edellä jo totesin, että uskon ajan olevan minun puolellani.Tämän olen myös saanut urani varrella usein kuulla ja yleensä juuri niiden lohduttavien sanojen muodossa. "Olet vielä niin nuori" ja "Sinun aikasi tulee vielä". Aina nämä lohduttavat sanat kuullessani mietin, ettei se aika automaattisesti minun puolestani työtä tee. Lisäksi aikaa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, sillä sen lopullista määrää ei voi meille kukaan taata. On mahdotonta ennustaa, milloin se hiekka tulee kustakin tiimalasista valumaan loppuun.
Muistan 16- vuotiaana teatteria, lentopalloa ja yleisurheilua harrastaessani pitäneeni 35- vuotiaita kanssaharrastajia vanhoina "ilmavaivoina". Miten väärässä olinkaan! Nyt saavutettuani itse saman iän tuntuu, että olen vielä varsin kokematon nuorukainen. Olen oppinut, että suurimman uhon hetkellä on parempi nukkua yön yli. Toisaalta päätöksiä tehdessä uskallan jo sanoa, että olen muuten eri mieltä asioista. Minulle on myös kerrottu, että yleisurheilussa ikämiessarjaan siirrytään nykyään jo 30- vuotiaana...
Entäs nyt, Kares?
Merkkipäivänä on hyvä katsoa analyyttisesti taaksepäin, mutta myös toiveikkaan suunnitelmallisesti eteenpäin. Arvioida realistisesti plussat ja miinukset, sekä luoda uudet tavoitteet. Itsensä lunastamisen tarve on itselläni selkeästi vähentynyt. Ennen halusin kovasti saavuttaa asioita, mutten lopuksi juurikaan tiennyt miksi? Nyt minulla on huomattavasti selkeämpi näkemys siitä, mitä haluaisin tehdä. Tärkeintä on kuunnella itseään ja tehdä niitä asioita, jotka kokee oikeaksi. Suurinta tyydytystä minulle tuottaa se, että saan itsestäni kaiken irti. Se, että saavutanko sitten kaikki haluamani asiat on lopultakin täysin sivuseikka. Kun on kaikkensa yrittänyt, enempää ei voi tehdä. Toivottavasti 10 vuoden päästä, siirtyessäni ikämiessarjasta vetaraaniksi, saan edelleen nauttia terveydestä, tästä palosta ja poikamaisuudesta, sekä loputtoman uteliaasta luonteestani.
Se ei ole ollenkaan paskempaa elämää, sikses!