Rötösherra oli meille rakas, eli kuinka paljon enemmän saisimme, jos emme aina heti tuomitsisi

Kuva: Krista Luoma

Muutama vuosi sitten vietettiin isoäitini pitkäaikaisen miesystävän hautajaisia. Kutsuimme herraa avoukkipuoleksi, mutta kevyehkö ilmaisu ei tehnyt oikeutta hänen merkityksestään yhteisöllemme. Hän oli meidän rakas ystävämme, perheemme täysivaltainen jäsen.

Avoukkipuoleni ja ystäväni oli hienoimpia tuntemiani ihmisiä. Hän oli älykäs, sivistynyt, kiinnostunut ja kiinnostava. Hän tuli mutkattomasti toimeen erilaisten ja kaiken ikäisten ihmisten kanssa, oli erittäin sosiaalinen, mutta ei toisilta tilaa syövällä tavalla.

Hän oli kiltti ja ystävällinen. Hyvä ihminen, johon tutustuminen oli mielestäni etuoikeus.

Hautajaispuheessani sanoin, että tulen varmasti kohtaamaan monia tilanteita, joissa en osaa toimia tai käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Koskaan en kuitenkaan voi selittää epäonnistumisiani sillä, että elämässäni ei olisi ollut todellisen herrasmiehen mallia.

Avoukkipuoleni ei ollut julkisuuden henkilö, mutta monelle aikalaiselleen hänen nimensä olisi tuttu. Sen hakukoneeseen syöttämällä vastaan tulee lukuisia linkkejä, jotka kertovat hänen korkeana virkamiehenä vuosikausia järjestelleen puolueelleen laittomia tukirahoja.

Lopulta hänet tuomittiin oikeudessa ja maineensa menettäneenä pantiin viralta. Hän oli näkyvä vallan väärinkäyttäjä ja iso tekijä suurta julkisuutta saaneessa poliittisessa skandaalissa.

Hän oli rötösherra.

Rötökset olivat jo historiaa hänen tullessaan meidän elämäämme, eikä niistä juuri puhuttu. Mikään salaisuus hänen taustansa ei kuitenkaan ollut, ei olisi voinutkaan olla asian aikanaan saaman julkisuuden takia.

Olen monesti miettinyt, kuinka paljosta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi koskaan saanut tutustua avoukkipuoleeni. Nyt sain tuntea sydämeltään sivistyneen herran, kun pelkän lukemani perusteella olisin luultavasti pitänyt häntä häikäilemättömänä kelminä, josta olisi vaikea ajatella hyvää.

En puolustele hänen tekojaan. Oli kyse maan tavasta tai ei, harva tuohonkaan aikaan tuomiolle joutui. Minun silmissäni hänen taustansa ei kuitenkaan miestä muuttanut. Erehtyminen on inhimillistä.

Anteeksi antaminen taas on jumalallista. Juuri sen takia onkin kurjaa huomata, kuinka usein annamme ihmisille vain yhden mahdollisuuden. Kuinka usein epäonnistuminen leimaa ja pilaa mielissämme kokonaisen ihmisen.

Olisi helppo korottaa itsensä jalustalle ja kertoa, kuinka juuri tämä ihmismielen heikkous ei kosketa minua. Valitettavasti joudun nostamaan käden pystyyn virheen merkiksi. Minunkin mielessäni ihmiset joutuvat aivan liian herkästi tuomiolle, ja kerran syntynyttä mielikuvaa on vaikea ravistaa pois.

Tämä huolimatta siitä, että elämässäni on ollut todellisen herrasmiehen malli.