Vetisten kysymysten äärellä

Kuva: Pekka Lehmuskallio

Ensi pulahdukseni tein tänä vuonna kesäkuun alussa, tosin märkäpuku päällä varpaat ja sormet kohmeessa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmojen ja vesien jo hieman lämmettyä taivalsin märkäpukuni kanssa jälleen kerran meren rantaan. Valitettavan harvinaiseksi jäänyt aurinkoinen kesäpäivä oli houkutellut rantaveteen telmimään myös nuoria poikaviikareita.

Katselin hetken heidän suunnatonta riemuaan. Vesi loiskui, ja kylmästä ei ollut tietoakaan.

Orastavien nolouden tunteiden keskellä aloin kiemurrella märkäpukuuni haaveillen samalla neopreenitöppösistä, joilla voisin suojata vielä palelevat varpaani. En voinut siinä oman suoritteeni keskellä muuta kuin ihailla noita poikia, joille lämpömittarin lukemat olivat todellakin vain numeroita.

Olen lukemattomat kerrat miettinyt, mitä tapahtuu jossakin teini-iän kynnyksellä. Vedet vain yhtäkkiä muuttuvat kylmemmiksi ja pelottavammiksikin: entisistä vesipedoista tulee maakrapuja.

Vesi on toki aikuiselle edelleen mahtava elementti, ja yksi suomalaisuuden symboleista. Sitä kohtaan syntyy kuitenkin vuosien hiipiessä mittariin erilainen kunnioitus.

Triathlonharrastukseni parissa olen lukemattomat kerrat kuullut lauseen: ”Kyllähän sitä muuten voisi kokeilla, mutta kun se uinti.” Henkilökohtaisestikin olen tuota konjunktiota viljellyt.

Aikuisiällä uintitekniikkaa vaihtelevalla menestyksellä opetellessani yksi valmentajistani totesi uimisen ja vedessä toimimisen olevan ihmisille niin hankalaa, koska meitä ei ole luotu veteen.

Ilmeisesti lasten kohdalla luomistyö on vielä jotenkin vaiheessa, sillä heitä tuo tosiasia ei tunnu haittaavan.

Viime viikonloppuna vietimme kesäpäivää Eurassa Pyhäjärven rannalla. Jälleen kerran olin raahannut mukanani tutuksi tulleen märkäpukuni.

Lyhyen soutuveneellä suoritetun kierroksen jälkeen totesin, ettei vedessä näkynyt kuitenkaan kiljahtelevia lapsia. Syykin selvisi hyvin pian. Rantavesissä keltaisena, ohuena peitteenä ajelehtiva levälautta esti kesäisen riemun. Uimiset siltä päivältä jäivät, niin lapsilta kuin aikuisilta.

Yksi kesään erottamattomasti kuuluvista maisemista on leikkivät lapset rantavesissä. Viikonlopun havaintoni sinilevälautan äärellä kertoivat surullista kieltään siitä, kuinka tärkeää on huolehtia rakkaista vesistöistämme.

Niiden vaaliminen vaatii kuitenkin toiminta- ja ajattelutapojen muuttumista. Tänään pulahdetaan puhtaiden vesien puolesta ympäri Suomea edelleen melko viileissä merkeissä. Suomen luonnonsuojeluliiton järjestämän tempauksen tarkoituksena onkin muistuttaa juuri tuosta arvokkaasta luonnonvarastamme: puhtaista vesistä.

Toivottavasti tänään – niin kuin huomennakin – saamme nauttia vesistöistä kukin omalla tavallamme, joko vedessä leikkien ja remuten tai vain varpaita huljutellen.

Kirjoittaja on Marva Median kesätoimittaja elina.lammela@marvamedia.fi