Elämää maailmanperinnössä: taiteilija Eila Minkkinen on tehnyt pitkän uran Sipolan talossa, jota hänen puolisonsa Veikko Niittymäki on ahkerasti pitänyt kunnossa.

Kuvanveistäjä, hopeseppä Eila Minkkisen ja hänen puolisonsa Veikko Niittymäen koti on yli 40 vuoden ajan ollut Sipolan talo. Kuva: Juha Sinisalo

Kun taiteilija Eila Minkkiseltä ja hänen puolisoltaan Veikko Niinimäeltä kysyy kodin punaisen maton paikkaa eli kodin sydäntä, vastaus on erkkeri. Ikkunoiden edessä olevan ruokapöydän ääressä pariskunta juo aamukahvit ja aterioi seuraten kotipihan elämää.

Nyt pihan peittää lumivaippa, mutta kesäaikaan Eilan luomupihassa kasvavat monenlaiset kasvit, marjapensaat, hedelmäpuut ja yrtit.

– Olen tuonut tänne paljon vanhoja pihakasveja. Kasveja on toistasataa erilaista, sanoo Minkkinen.

Talvellakin piha silti vilisee elämää: pikkulinnut pyrähtelevät ja kettu, citykanit sekä naapurin kissa jättävät jälkensä lumeen.

Erkkerin seinällä on Vanhan Rauman kartta, johon on nuppineulalla merkitty koti, Vanhankirkonkadun ja Isopoikkikadun kulmassa sijaitseva Sipola.

– Tämän keskemmälle Vanhaa Raumaa ei enää pääse, Niinimäki sanoo.

Raumalaiset tuntevat Veikko Niinimäen paremmin Leevinä, lempinimi on perua jo nuoruusaikojen kiekkokaukaloista.

Juorupeiliä, ikkunoiden pielessä olevaa pientä peiliä, jonka avulla sisältä voi seurata mitä ulkona kadulla tapahtuu, Sipolassa ei ole, vaikka monilla Vanhassa Raumassa Niinimäen mukaan on. Tienoo on tosin rauhallista, joten peilistä ei päivän aikana välttämättä edes näkisi kovin montaa kulkijaa. Verkkaista on arki Sipolassakin.

– Herätään kun herätään. Käyn aamukävelyllä ja koetan olla tekevinäni jotain remppaa, Niinimäki tuumaa.

Vanhassa talossa on aina jotain tehtävää, viime kesänä Niinimäki korjasi julkisivua. Seuraavaksi se pitäisi maalata. Talo on hänen mukaansa kuitenkin hyvässä peruskunnossa.

– Mikään ei ainakaan kaadu päälle.

Leevi ja Eila ovat tuttu näky Vanhan Rauman kaduilla, joilla he usein tekevät kävelylenkkejään. Puukaupunginosa on ollut hyvä paikka asua, ja kaksi vuotta sitten tuli täyteen 40 vuotta maailmanperintökohteessa.

– Tämä on kuin pieni kylä. Ihmisiin on hyvät välit ja aina välillä lainaillaan ristiin rastiin tavaroita. Apua löytyy, jos sitä tarvitsee, Niinimäki sanoo.

Monissa taloissa omistajat ovat vaihtuneet, mutta yhteisöllinen elämäntapa on pariskunnan mukaan säilynyt.

Minkkinen ja Niinimäki muuttivat Raumalle Helsingistä 1980-luvulla. He etsivät tuolloin Eilalle ateljeetiloja.

– Helsingissä oli puutetta kunnollisista työtiloista ja tarjolla oli lähinnä vain entisiä pesutupia, Minkkinen muistelee.

Sipolaa vinkkasi Ateneumin aikojen opiskelutoveri, taiteilija Kerttu Horila, joka tiesi talon olevan myynnissä. Minkkinen ja Niinimäki ostivat huonokuntoisen talon ja rakennusinsinöörin paikan Porista saanut Leevi remontoi ensimmäiseksi Eilalle työtilat.

Minkkisen työhuoneelle mennään sisään talon kulmasta kadun puolelta. Osa turisteista on sekoittanut kulmauksen Kekkosen matalaan, paikkaan, jossa presidentti Urho Kekkosta kuljettanut virka-auto jäi kiinni 1960-luvulla eikä autoa lopulta saatu taittumaan kuin miesvoimin.

– Se on paljon hankalampi kulmaus kuin tämä, Niinimäki toteaa.

Kekkosen matala ei silti ole kovin kaukana, Eteläpitkäkadun ja Isopoikkikadun kulmassa.

Alkuvuosikymmeninä kuvanveistäjä ja hopeaseppä Eila Minkkinen piti ateljeetaan avoinna päivittäin, 80-luvulla hänellä oli siellä apulaisiakin.

– Sitten avoinnapito alkoi käydä työlääksi, tuli paljon töitä ja oli näyttelyitä, hän kertoo.

Nykyään työhuoneella on avoimet ovet satunnaisesti, viimeksi joulunalusviikonloppuina. Pihaan pääsee tutustumaan kesäisin Avoimet puutarhat -viikonloppuna.

Edelleen aktiivisesti työskentelevästä Minkkisestä on ihanteellista, kun työtilat ovat kodin kanssa samassa rakennuksessa.

– Loistavaa, laitan vain oven kiinni kun lähden pois töistä.

Sipolan talon historia ulottuu 1800-luvulle, Niinimäki on penkonut talon taustoja ja kertoo, että nimi Sipola on mainittu ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla.

1800-luvun lopulla tontille rakennetut kaksi asuinrakennusta, joista toinen sijaitsi Vanhankirkonkadun ja toinen Isopoikkikadun varressa, yhdistettiin.

Viime vuosisadalla Sipolan talossa toimi Kuosmasen valokuvaamo ja vielä 1980-luvulla Sekunda-niminen vaateliike.

– Siellä myytiin muun muassa kureliivejä, flanellisia alusasuja ja villasukkia, Minkkinen kertoo.

Kuosmasen valokuvaamon välineitä löytyi vielä vintiltä pariskunnan muuttaessa taloon.

Eilan ja Leevin kotona on kodikasta, huoneet ovat runsaasti sisustettuja ja seinillä on taidetta, muidenkin kuin emännän. Näyttelyistä saadut ruusut on kuivattu isoiksi asetelmiksi. Talon historiasta muistuttaa vanha ovi, jota Minkkinen aluksi alkoi kunnostaa, mutta antoi sitten ajan patinan ja jopa tulipalon aiheuttamat vauriot jäädä näkyviin.

Asunnossa ei ole kylmä pakkasellakaan, sillä pönttöuunit ovat käytössä.

– Parasta täällä on tilavuus. Vaikka talomme on pinta-alaltaan pieni, korkeat huoneet tuovat tilan tuntua, Minkkinen sanoo.

Kerrostaloasuminen ei houkuta.

– Sinne ei ihan helpolla lähdetä. Niin kauan asutaan tässä kun tossu nousee sen verran, että lumityöt ja pienet remontit tulevat tehtyä, jatkaa Niinimäki.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.