"Jääkiekko liikuttaa raumalaisia siinä missä jalkapallo vaikkapa Sunderlandin kaupungin asukkaita, joskin Lukon kannattaminen tuskin koskaan saavuttaa yhtä hullua omistautumisen tasoa. En ainakaan ole kuullut, että ketään olisi haudattu Lukon värein koristeltuun arkkuun tai vainajan tuhkia sirotellun Äijänsuolle."
Noin kuvaa raumalaislähtöinen jalkapallotoimittaja Saku-Pekka Sundelin futiksen asemaa ja merkitystä Britanniassa.
Hänen isoisänsä kuului Lukon perustajiin. Isä puolestaan pelasi jääkiekon SM-pronssia ja Suomen cupin voittaneessa Lukossa.
Saku-Pekan laji oli kuitenkin jalkapallo. Hän haaveili ammattilaisen urasta Englannissa. Se toteutuikin, vaikkakin vain Ilta-Sanomien futistoimittajana.
Jalkapallouransa parhaaksi päiväksi Sundelin nostaa 25.7.1997. Silloin Pallo-Iirot hävisi Äijänsuolla Nottingham Forestille 0–5. Forestin valmentaja Dave Bassettin hän haastatteli tuoreeseen Brittifutis-kirjaansa 22 vuotta myöhemmin.
Kirjaa tehdessään Sundelinilla oli tavoitteena, että kirja voisi auttaa myös vaimon kaltaisia jalkapalloummikkoja.
"Kun istun sohvalla ja katson ottelua, vaimoni näkee vain mykän miehen seuraamassa rajatulla alueella pallon perässä liikkuvia miehiä. Me kaikki jalkapalloon hurahtaneet tiedämme, että kysymys on niin paljon muusta", selittää Sundelin.
Ja hyvin selittääkin.
Sundelin todistaa miten "jalkapallo on paitsi maailman upein ja toimivin peli myös historiaa, sosiologiaa, antropologiaa, psykologiaa, politiikkaa ja paljon muuta. Se on maailman suurin kansanliike".
Kaikista noista vinkkeleistä Sundelin avaa brittifutista.
Miksi Margaret Thatcher vihasi jalkapalloa? Miksi joku haluaa lyödä toista nyrkillä päähän? Muuttuuko kantapubi, jos seura muuttaa uudelle stadionille? Mikä saa lähtemään vierasmatkalle, vaikka nöyryytys on taattu?
Jotain luulen aiheesta tietäväni. Väitän Sundelinin vastauksia hyviksi ja kirjaa viihdyttäväksi.
Vivahteikkaan lisämaun antavat Englannissa tai Skotlannissa pelanneiden suomalaisten kertomukset elämästä Britanniassa.
Petri Helin (Luton, Stockport) kertoo pelipäivän aterian olleen vielä 2000-luvun alussa aina pastaa "eikä todellakaan al dente". Päälle laitettiin harmaaksi keitetty kanan rintapala, joka ei maistunut miltään. Lisukkeena oli munakokkelia. Puoliajalla tarjottiin jaffakeksejä. Helinin mukaan niistä verensokeri nousi kymmeneksi minuutiksi, jonka jälkeen keksejä syöneet eivät jaksaneet juosta senkään vertaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.