Isältä salaa maalitykiksi - Jorma Vehmanen olisi valinnut suunnistuksen, jos ei olisi päätynyt kiekon pariin

Jorma Vehmaselle on hyvin tuttu 1970-luvulla käyttöön tullut logo, jossa lehväs-Lukon rinnalla on kaksi mailaa. Kuva: Iiro Lehtonen

Lukko-legenda Jorma Vehmasen, 71, mukaan oli yllättävän lähellä, että hän ei olisi koskaan jääkiekossa ampunut 305 pääsarjamaalia.

Nuorempana suunnistusta ja hiihtoa harrastanut Vehmanen ei nimittäin pelannut jääkiekkoa ennen kuin B-junioreissa.

Silloinkin hän tuli omien sanojensa mukaan lajiin vähän sattumalta.

– Joku sattui vain silloin pyytämään minua pelaamaan ja lainasi varusteitaan. Pelasin yhden vuoden B:ssä ja yhden A:ssa ennenkuin siirryin edustusjoukkueeseen.

Syy myöhäiseen aloitukseen löytyi kotoa, jossa jääkiekkoa ei katsottu hyvällä. ”Joppe” muistelee isän pään kääntyneen vasta sitten, kun poika alkoi pärjätä joukkuelajissa erittäin hyvin.

– Hän oli jopa jääkiekkovastainen. Minun piti harrastaa häneltä salaa jääkiekkoa. Kotonakin pidin jääkiekkovarusteita vintillä piilossa.

Vaikka Vehmaselta jäivät juniorivuodet väliin, pääsi hän vahvan urheilutaustansa ansiosta nopeasti kiekkokaukaloihin mukaan.

Kestävyysurheilussa luoduilla pohjilla hän oli kaukalon kovakuntoisimpia pelaajia.

– Pitää muistaa, että nuoruudessa kuitenkin luistelimme koko ajan. Pelasimme paljon poikien kanssa keskenämme. Ja kävimme Äijänsuolla metsässä olevalla suolla pelaamassa jalkaisin. Lumipallosta teimme laidat. Sinne kokoonnuimme koulun jälkeen.

– Sieltä nousi paljon pelaajia, kaikkia ei enää muistakaan. Rosvallin Kai, Ruususen Matti ja sitten sellaisia tietenkin, jotka junioreissa pitkään pelasivat.

Jorma Vehmanen (vas.) pelasi Lukon edustusjoukkueessa peräti 17 kaudella.

Talolassa aivan kentän vieressä asunut Vehmanen oli jäällä tuttu näky. Ja jos hän ei ollut siellä, kehitti hän laukaustaan kotipihallaan.

– Liiterin puuseinään harjoittelin. Minulla oli siellä maali ja molarin pää. Siihen tähtäsin. Minulla oli siellä levy mistä ammuin. Ei sitä siihen aikaan vielä kovin moni tehnyt.

Tarkkuuden lisäksi takapihaharjoituksissa hän oppi katsomaan, mihin ampuu.

– Se taito puuttuu monelta liigapelaajalta. He joutuvat katsoa kiekkoa kun ampuvat. Peli toki on nopeutunut, että kaikki eivät sitä edes ehdi tehdä, Vehmanen toteaa.

Nuoruuden lajitausta muovasi Vehmasta pelaajana tiettyyn suuntaan, mutta niin teki myös hänen omat mieltymyksensä. Hän oli taitopelaaja, joka ei koskaan viihtynyt rautoja kolistamassa.

– Ikinä eivät puntit kiinnostaneet. Jaloissa on tänä päivänäkin voimaa, mutta kädet ovat narut. Minun mielestä nykykiekkoilijat treenaavat liikaa ylävartaloa. Ovat kuin puuhevosia. Kädet eivät ole herkät vaan kulmikkaat. Se on näkemykseni, että siinä on jotain mätää.

Lukon paidassa hän pääsi tuulettamaan omien sanojensa mukaan maalia usein samalla tyylillä.

– Tulin kovalla vauhdilla oikeasta laidasta ja B-pisteen nurkilta lauoin kovan ja tarkan laukauksen alakulmaan. Siitä varmaan puolet maaleistani tuli.

Vehmanen voitti Lukon paidassa hopeaa ja kaksi pronssia. Yksi henkilökohtainen hopea on HJK:sta, jossa hän pelasi kolme kautta.

– Silloin oli huono tuuri, kun Mölli loukkaantui heti ensimmäisessä pelissä. Itse olin silloin vielä karanteenissa, kun Lukko ei päästänyt pelaamaan. Nopeasti HJK ostikin minut väkisin karanteenista, kun Mölli loukkaantui.

Kolme kautta Helsingissä sai riittää. Vehmanen palasi kotiin vielä kymmeneksi kaudeksi.

– Ei minusta olisi tullut helsinkiläistä ikinä. Täällä on tottunut, että polkupyörällä ja kävellen pääsee joka paikkaan. Olen aina myös tykännyt käydä metsässä suunnistamassa, sienestämässä ja metsästämässä.

– Suunnistus on edelleen rakas harrastus. Jos en olisi jääkiekkoa pelannut, niin minusta olisi varmasti tullut pysyvästi suunnistaja, SM-mitaleita nuorten sarjoista ja 40-vuotiaiden sarjassa voittanut Vehmanen kertoo.