Jarmo Koski, raumalaisten Jankke, istuu kellariteatterin kahviossa, ristii kätensä ja sanoo, että ei ole itsestäänselvyys, että hän on nyt tässä. Juhlistamassa sitä, että on tehnyt teatteria ja opettanut ilmaisutaitoa useita vuosikymmeniä.
Koski on syöpäsukua, sairauteen on menehtynyt monia omaisia. Siihen on kuollut oma isä ja isoveli. Koski sai itsekin diagnoosin vuoden alussa: hänellä on eturauhassyöpä.
– Tarjolla oli sytostaattihoito tai leikkaus. Valitsin leikkauksen.
Sitä ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä magneettikuvauksessa selvisi, että kasvain on sellaista laatua, että sille ei tehdä mitään, vain seurataan.
– Puolivuotistarkastuksessa todettiin, että kasvain on koteloitunut, mikä on hyvä asia. Minua hoitanut lääkäri sanoi, että voit jatkaa aivan normaalisti elämää ja elät tällä syövällä vuosia.
Saatuaan syöpädiagnoosin Jankke ehti jo luopua ohjaamistaan ryhmistä kansalaisopistossa. Viime kesä oli ensimmäinen kesä ilman mitään ohjaustöitä miesmuistiin.
– Kamalampaa kesää ei ole koskaan ollut. Ehdin tosin itse katsomaan viisi, kuusi eri kesäteatteria, hän nauraa.
Palo teatterityöhön oli kuitenkin niin vahva, että 73-vuotias Koski halusi palata ruotuun heti syksyn tullessa.
– Kun on takana niin pitkä rupeama, ei siitä hevin pääse irti.
Koskella on nyt kansalaisopistossa yksi aikuisten improryhmä ja opiston kesäteatteri. Pitsiviikolle valmistuu eurajokelaisen Reijo Leinon Minä itte, farssimainen tarina kunnallispoliitikosta, joka kuvittelee olevansa maailman napa. Sen Koski on kertaalleen ohjannut Laitilaan.
– Tämä on ehdottomasti tärkeä näytelmä, sillä me elämme ajassa, jossa tuntuu siltä, ettei kukaan muu ole mitään kuin minä itse.
Hän halusi näytelmän opistoteatterille myös siksi, että hänellä oli ryhmässään passelit ihmiset rooleihin. Tuoton hän haluaa ohjata vähävaraisille syöpäperheille.
Koski on tehnyt luetteloa kaikista ohjaustöistään, joista varhaisimmat ulottuvat 1970-luvun alkuun. Niitä on jo yli sata. Kipinä teatterin tekemiseen sai kuitenkin alkunsa jo paljon aikaisemmin, Kosken ollessa 13-vuotias poikanen. Jankke muistelee kohtaamistaan kaupunginteatterin johtajan Kaarlo Kydön kanssa. Kytö pysäytti pojan ja kertoi kuulleensa, että tämä oli kiinnostunut teatterista. Paikka oli tuttu, sillä isä oli Raumanlinnassa teatteriesitysten palovahtina ja sisko tanssityttönä.
– Hoi Jankke, nyt olisi sulle rooli!.
Siitä päivästä on tänään 60 vuotta. Koski sai pienen roolin murrekirjailija Hj. Nortamon tekstien pohjalta tehdyssä pienoisnäytelmässä, jota esitettiin Raumanlinnassa Hjalmarin gousissa eli Nortamon nimipäiväjuhlilla.
– Mulla oli kaksi repliikkiä: ”täsä o ovi ja täsä o akkuna”.
Eino Hopean dramatisoimaa pienoisnäytelmää seurasi Peppi Pitkätossu, jossa Koskella oli Tommin rooli. Peppiä näytteli Salme Laakso.
Vaikka Koski on tehnyt elämäntyönsä muualla kuin ammattiteatterissa, sitäkin hän on kokeillut, yhden kauden kaupunginteatterissa. Teatteri toimi jo silloin Pursikadun kellariteatterissa, samassa paikassa, jossa Koski nyt ohjaa harrastajia.
– Tällä tilalla onkin iso merkitys.
Koskella on pitkä kokemus myös kansalaisopiston ilmaisutaidon opettajana, ja hänen opissaan on uransa aloittanut muun muassa teatterinäyttelijä Timo Julkunen.
Ohjaajana hän sanoo välttävänsä tiukkapipoisuutta ja keventämällä tarpeen tullen huumorilla.
– Jokaisella on oikeus onnistumiseen – ja epäonnistumiseen. Kritiikin pitää olla rakentavaa, ei repivää, sillä ketä sellainen hyödyttää?
Jankke Koski tunnetaan Raumalla myös joulupukkina, ja se onkin hänen pitkäaikaisin roolinsa: pukin vermeet hän pukee ylleen tänä jouluna jo 60:ttä vuotta peräkkäin.
– Tilauksia on jo nyt 50, ja jouluaattokin on täynnä.
Ei liian modernia eikä liian pitkää
Jankke Koski käy mielellään teatterissa, mutta aivan kaikki nykyteatteri ei häntä miellytä.
– Jos teatterin tekeminen rupeaa olemaan pelkkää karaokea ja laulamista, se on aika kaukana taiteellisesta teatterista.
Modernisoinneistakaan hän ei niin piittaa, paitsi Turun kaupunginteatterin Hamletissa, jossa teoksen tuominen nykyaikaan ei kuitenkaan häirinnyt.
– Se oli niin hyvä, että olisin voinut katsoa toiseen kertaan heti perään!
Mieleen jääneitä teatterikokemuksia löytyy myös lähempää.
– Tuiskulan kesäteatterin Kotomaan vaaran vuaret oli oikein onnistunut.
Toisaalta Koski piti myös Uudenkaupungin teatterin Nunnista ja konnista, jossa häntä viehätti videotykkien käyttö.
Katsojana Koski sanoo olevansa tarkka.
– En lähde katsomaan mitä tahansa. Olen huomannut, että monet ohjaajat tekevät tänä päivänä todella pitkiä esityksiä, monta kertaa olisi tiivistämisen varaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.