”Missä Nunu, missä Nunu?!”
Ja sieltähän huoltaja Samu ”Nunu” Tätilä saapuu Lukon A-nuorten pukukoppiin puuhiensa parista.
Sitten poksautetaan sampanjat auki ja mölistään hetki kovaan ääneen ja epäsynkronissa.
Kun spontaanein hulina Suomen mestarien pukukopissa oli ohi, joukkueen huoltaja Samu Tätilä vetäytyi syrjemmäs, Kuopion jäähallin kolkolle käytävälle oman juhlajuomapullonsa kanssa. Tätilä korkkasi samppanjapullon, otti ansaitun huikan – ja hymyili leveästi.
Tilanne symboloi hienosti huoltajien roolia joukkueissa. Huoltaja on tärkeä, jos ei tärkein palanen joukkueen arjessa, silti vähän huomaamattomana pikkuisen syrjässä. Parhaiten hyvän huoltajan merkityksen huomaa silloin, jos tämä ei olekaan paikalla. Huoltajat ovat aina ensimmäisiä ja viimeisiä joukkueen jäseniä hallilla.
Vain hetkeä aiemmin päävalmentaja Mikael Kotkaniemi oli pitänyt joukkueelle tunteikkaan puheen, jonka lopuksi hän erikseen korosti Tätilän ja muiden taustavoimien merkitystä menestyksessä. Eikä asia ollut pelaajille vieras.
Tätilä, 45, on ollut Lukon eri joukkueiden huoltajana jo reilut 30 vuotta. Joidenkin, kuten tämän jutun kirjoittajan, näkövinkkelistä ”aina”. Hän aloitti huoltajan uransa poikkeuksellisen nuorena, jo yläasteikäisenä.
Vasta kahtena viime kautena Tätiläkin on päässyt maistamaan kultaa A-nuorten huoltajana. Hänen näkemistään joukkueista tuore mestariryhmä erottui erityisesti yhdessä asiassa.
– Yhteenkuuluvuus. Jätkät tahtoivat tehdä tämän näin, Tätilä viittasi joukkueen vaikeuksien täyttämään ja moneen kertaan hiuskarvan varassa olleeseen kauteen.
– ”Miku” (Kotkaniemi) oli ihan oikeassa sanoessaan, että tämä on erittäin kovaluonteinen ryhmä. Tosi kova nippu. Täytyy nostaa hattua jokaiselle, joka tässä ryhmässä oli, Tätilä sanoi.
Tätilä myös tietää, miten 2020-luvun nuori urheilija eroaa aiemmista verrokeistaan.
– Tavoitteellisuus ja urheilullisuus on tullut mukaan ihan eri tavalla. Nyt nämä ovat paljon lähempänä ammattilaisurheilijan arkea kuin 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Näiden nuorten moottori on viritetty ihan täysille, tai ainakin aika lähelle. Kovia äijiä, Tätilä lausui.
Vaikeuksien sävyttämä kausi sai kultaisen lopun.
Vaikeuksista pienin ei ollut Kotkaniemellä, 52, viime kesän lopulla diagnosoitu syöpä. Valmentaja oli hoitojen vuoksi sivussa joukkueen toiminnasta elokuulta marraskuun loppupuolelle asti.
– Silloin käytiin syvissä vesissä. Minulla oli omat vaikeuteni, ja äitini kuoli samaan aikaan. En olisi oikein edes ollut valmis silloin marras-joulukuun vaihteessa tulemaan takaisin. Mutta oman henkisen hyvinvointini takia minun oli tultava näiden nuorten jätkien pariin. Tämä joukkue auttoi minua. Muut huolet unohtuivat, kun sai vähän aikaa hengähtää valmentamisen parissa, Kotkaniemi sanoi ääni väristen.
– Todella herkkä olo on nyt, pirun herkkä. Ei ole olemassa niin isoa hattua, jota haluaisin nostaa tälle joukkueelle, Kotkaniemi ylisti.
Kun Lukko on voittanut nyt kaksi peräkkäistä A-nuorten mestaruutta, kyse ei enää ole tuhkimotarinasta. Kotkaniemen mielestä Lukko on Euroopankin mittakaavassa huippuorganisaatio.
– Täällä saa keskittyä täysillä urheilun tekemiseen. Kaikki hoidetaan viimeisen päälle, eikä aikaa mene turhaan vatvomiseen. On fysiikkavalmentajat ja kaikki muut avut. Se tarkoittaa, että minä pääsen tekemään omaa työtäni jäällä paljon freesimpänä, kun ei tarvitse valvoa salilla, tekevätkö pelaajat jalkakyykyt oikein, Kotkaniemi havainnollisti.
– Raumalla resurssit on pantu palvelemaan huippu-urheilua. Lukko on eurooppalainen huippuorganisaatio, jossa on kiva tehdä töitä, myös ensi kaudella A-nuorten peräsimessä jatkava Kotkaniemi kiitteli.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.